Jari Sinkkonen kuvaa juuri ilmestynyttä kirjaansa testamentiksi siitä, mitä hän on neljänkymmenen vuoden aikana ollut näkemässä ja oppimassa käytännön psykoterapeuttina. Hän on tehnyt elämäntyönsä lasten ja nuorten psykoterapeuttina, lastenpsykiatrian erikoislääkärinä ja julkaissut useita kirjoja. 

Kirja on testamentin sijaan enemmänkin reissureppu, johon on koottu vuosien varrelta kaikenlaista matkaan tarttunutta. Vahvasti tulee näkyviin keskisen Euroopan psykoterapian vanha perinne. Kirjoittaja onkin opiskellut lääkäriksi Sveitsissä ja Ranskassa ja nähnyt psykiatrian ja psykoterapian kehityksen vuosikymmenten ajalta. Kirjassa käydään laajasti läpi 1900-luvun alun psykoterapioita sen ajan tapausselostusten kautta. Terapialla on pyritty auttamaan potilasta, mutta kuten kirjoittaja itse kysyy, onko se ollut lääketiedettä tai ylipäätään mitään tiedettä? Silloiset esimerkit antavat varsin synkän kuvan vaikuttavuudesta.

Hänen omat tapauskuvauksensa ovat valoisampia. Kirjoittajan psykodynaaminen ajattelu nousee selkeästi esille. Kirjassa hän kuvaa, miten hän on hahmottanut terapeutin asemaa ja parasta tapaa toimia. Keskeistä on kuulla, mitä potilailla on sanottavanaan. Tämä periaate läpäisee kaikki nykyiset terapiasuuntaukset. Potilaan ja terapeutin välinen suhde on tärkein hoidon onnistumista selittävä tekijä.

Kirja käsittelee historiaa, Sigmund Freudin elämää, terapiasuuntauksia, tuloksellisuustutkimuksia, kirjoittajan omia kokemuksia terapeuttina. Vahvasti ovat mukana kokemukset lasten- ja nuorten terapioista. 

Reissurepusta siis löytyy monenlaista. Kun moniulotteisen teoksen lukee, peilaa sitä omaan kokemusmaailmaan ja omaan ympäristöön. Tarkka lukeminen vaatii aikaa, keskittymistä, uteliaisuutta. Kannattaa kaataa koko repun sisältö pöydälle ja miettiä, mihin paloihin kannattaisi kiinnittää huomiota. Silloin voi tulkita teosta omien silmälasiensa värittämänä ja vähän enemmänkin kuin teksti itse haluaa. 

Itse entisenä kansanterveystieteilijänä ja lainkirjoittajana lähdin etsimään teoksesta vastausta, miten nykyiseen palveluntarpeeseen vastataan. Näitäkin asioita käsiteltiin, mutta vastauksia en oikein löytänyt. Kirjoittaja on huolissaan siitä, että nykyisessä terapiapuheessa piilee vaara rajojen liukenemisesta, kaiken muuttumisesta mössöksi, jossa vakavat, jopa henkeä uhkaavat, pitkäkestoiset psyykkiset ongelmat unohtuvat. 

Itselleni eniten uutta ajattelua antoi varsin laaja kokonaisuus terapioiden vaikuttavuudesta. Psykoterapian tuloksellisuustutkimuksessa ollaan tekemisissä niin mittavan muuttujajoukon kanssa, että yritykset rajata ja keskittyä vaikkapa vain olennaisimpien ulottuvuuksien huomioonottamiseen jäävät pakostakin vain suuntaa antaviksi. Jokainen meistä on ainutlaatuinen yksilö. Kirjoittaja toteaa, että terveimmät potilaat hyötyivät hoidosta eniten. Kiusallinen tutkimustulos on myös ollut, että alkuarvio ennustaa heikosti hoidon tuloksellisuutta.

Suomessa on useita vuosikymmenten kokemuksen omaavia ratkaisukeskeisen terapian guruja. Olisi mukava kurkistaa myös heidän reissureppuunsa. Mitä kaikkea sinne on mahtanut kertyä?