Lastensuojelu on yhteiskunnan erityinen palvelutehtävä, jonka ytimessä on nimensä mukaisesti lapsen suojeleminen hänelle haitallisilta olosuhteilta ja tekijöiltä. Lastensuojelun viimesijaisena toimenpiteenä lapsi voidaan sijoittaa oman kodin ulkopuolelle sijaishuoltoon tilanteessa, jossa hänen kasvuaan ja kehitystään ei katsota muuten voida turvata. Lastensuojelun sijaishuollon haastavimmista tilanteista puhutaan silloin, kun lapsi tai nuori karkaa ja on kadoksissa sijoituspaikastaan. On ilmeistä, että tässä tilanteessa sijaishuolto ei voi toteuttaa lakisääteistä tehtäväänsä kodin ulkopuolella tapahtuvasta lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämisestä. Sen lisäksi, että sijaishuollon tarkoitus ja tavoitteet eivät voi toteutua lapsen tai nuoren ollessa kateissa, on kadoksissa oleva lapsi tai nuori lähtökohtaisesti aina erityisen haavoittuvassa asemassa ja paradoksaalista kyllä, altis päätymään omaa turvallisuuttaan vaarantaviin olosuhteisiin (Haapala, Kaijanen, Minkkinen & Westlund 2023). Kokonaisuuden huomioon ottaen onkin hälyttävää, että sijaishuoltopaikastaan kadonnutta lasta tai nuorta ei kuitenkaan kirjata poliisin tietokantaan kadonneina, eikä poliisi lähde heitä aktiivisesti etsimään. Poliisin tulkinta on ollut, ettei sijaishuollosta kadonnut ole vaarassa ilman erityisen painavia syitä (Isoniemi 2019). 

Hatkalaisista kadonneiksi lapsiksi

Hatka ja hatkaaminen ovat olleet jo vuosikymmenten ajan erityisesti sijaishuollossa olevien nuorten ja sijaishuollon työntekijöiden käyttämässä puhekielessä vakiintuneita ilmauksia lapsen tai nuoren luvattomalle poistumiselle. Terminologia on näin vakiintunut myös viranomaisten käyttöön. Hatka käsitteenä on kuitenkin saanut kritiikkiä sen stigmatisoivan luonteen vuoksi. Hatkaaminen tai hatkassa oleminen sisältävät oletuksen laitoshoidosta vapaaehtoisesti poissaolevasta nuoresta ja sen on tulkittu käsitteellistävän ja ylläpitävän eroa muihin kateissa oleviin lapsiin tai nuoriin, joiden nähdään olevan ”todellisessa” vaarassa. Lastensuojelun kehittämisyhteisö Pesäpuu ry:n suosituksen (Haapala ym. 2023) mukaisesti olisi aiheellista puhua mieluummin lastensuojelun sijaishuollosta kadonneista lapsista ja nuorista.

Sosionomi (AMK) opinnäytetyössäni ”Välittääkö kukaan, jos vain häipyy” (Rautavuo 2024) tarkastelin sitä, miten Helsingin Sanomissa (HS) käsitellään sijaishuoltopaikasta kadonneita lapsia ja nuoria vuosina 2013–2023. Tätä päätutkimustehtävää tarkennettiin toisella tutkimuskysymyksellä tarkastelemalla aineistoa myös siitä näkökulmasta, millaiset asiat ja ilmiöt esiintyvät yhdessä sijaishuoltopaikasta kadoksissa olemisen käsittelyn kanssa. Opinnäytetyössäni mielenkiintoni kohdistui siis siihen, miten sijaishuollosta kadoksissa olevia lapsia ja nuoria käsitellään mediassa ja julkisessa keskustelussa. Todellisuuden sosiaalisen rakentumisen kautta ymmärrettynä juuri kielen käyttö on keskeisessä asemassa muokkaamassa ja uusintamassa yhteistä ymmärrystämme maailmasta, jossa elämme. Se, miten asioista puhumme, vaikuttaa väistämättä myös siihen mitä niistä ajattelemme. 

Tutkimusaineistonani olleiden HS:n kirjoitusten analyysi alkoi tarkastelemalla sitä, kuinka paljon hatkaaminen ja sijaishuoltopaikasta kadoksissa oleminen olivat esillä tutkimusajankohtani aikana ja oliko aiheen käsittelyssä havaittavissa ajallista muutosta. Tutkimusaineistoni koostui 76:sta jutusta, jotka pitivät sisällään keskenään hyvin erilaisia ja lehden monilla eri osastolla julkaistuja kirjoituksia. Aineiston kaikki jutut eivät siis käsitelleet sijaishuollosta kadonneita lapsia ja nuoria pääasiallisena aiheenaan, vaan teema saattoi esiintyä myös jutun sivujuonteena tai lyhyenä mainintana. Yhteenvetona voidaan todeta, että sijaishuollosta kadonneita lapsia ja nuoria koskeva kirjoittelu HS:ssa lähti lisääntymään tasaisesti tarkasteluajanjakson puolivälin (2018) jälkeen. 

Kiinnostavana havaintona aineistosta voidaan nostaa aiheen kansainvälisen näkökulman täydellinen puuttuminen. Sijaishuollosta karkaaminen tai sieltä kateissa oleminen ei ole ainoastaan suomalainen ilmiö (Kekkonen & Pekkarinen 2024), mutta tarkasteluajanjaksolla HS:ssa ei julkaistu yhtäkään sellaista lastensuojelua käsittelevää juttua, jossa aihetta olisi sivuttu kansainvälisten käytäntöjen tai havaintojen pohjalta. Tämän voi tulkita liittyvän muun muassa siihen, että aiheen käsittely HS:ssa on tarkasteluajanjakson aikana hyvin yksilökohtaista ja yksittäistapauksiin linkittyvää sen sijaan, että ilmiöitä lähestyttäisiin ensisijaisesti esimerkiksi lastensuojelun rakenteellisena tai laajemmin yhteiskunnallisena ongelmana.

Täysivaltaista toimijuutta vai oireilua?

Tutkimusaineistoni tarkemmassa sisällönanalyysissa nousi esille usein toistuva kuva sijaishuoltopaikastaan pahantekoon karkaavasta nuoresta, joka esitetään ikään kuin täysivaltaisena yksilönä päättäessään karata, päihtyä ja syyllistyä rikoksiin. On huomionarvoista, että tällainen puhetapa oli aineistosta tunnistettavissa läpi koko yhdentoista vuoden tarkasteluajanjakson siitäkin huolimatta, että etenkin tutkimusajanjakson viimeisiä vuosia kohti myös vaihtoehtoisia tulkintakehikkoja oli tarjolla. Etenkin rikollisuutta käsittelevissä jutuissa puhetapa näyttäytyykin hyvin samankaltaisena tekijän toimijuutta painottavana, kuin jos kyseessä olisi aikuinen rikoksentekijä. Lisäksi sijaishuoltopaikasta kadonneiden lasten ja nuorten ikä jää aineistoni kirjoitukissa usein hyvin pienelle huomiolle, vaikka kenties toisenlaisessa kontekstissa lasten ja nuorten ratkaisuja voitaisiin lähestyä esimerkiksi syy-seuraussuhteiden ymmärryksen kehittymättömyydellä, nuoruuden lyhytnäköisyydellä tai murrosiällä. Lisäksi sijaishuoltopaikasta kadonneilla lapsilla ja nuorilla on todettu olevan taustallaan erilaisia psykiatrisia diagnooseja, käytöshäiriöitä, kaltoinkohtelua ja vakavaa traumataustaa (Selkämaa 2022).  Tämän vuoksi sijaishuoltopaikasta kadonneen lapsen tai nuoren toimijuuden ja harkintakyvyn voisi esittää olevan usein jopa ikätasoista alempana, eikä aikuiseen rinnastettavissa. Tämä näkökulma ei kuitenkaan tutkimusaineistoni jutuissa saanut juurikaan näkyvyyttä.

Sijaishuollosta kadoksissa olemiseen liittyvä riskipuhe

Opinnäytetyöni toinen tutkimuskysymys sijaishuoltopaikasta kadoksissa olemiseen liitetyistä mahdollisista asioista ja ilmiöistä näyttäytyi aineistossani erityisesti puheena erilaisista riskeistä. Hatkaamiseen ja sijaishuollosta kadoksissa olemiseen liitetyiksi riskeiksi nimesin syyllistymisen rikoksiin, päihteiden käytön ja rikoksen uhriksi joutumisen. Olen nimennyt nämä asiat ja ilmiöt niiden tosiasiallisen luonteen vuoksi riskeiksi siitä huolimatta, etteivät ne tule kirjoituksissa aina esitetyiksi sellaisina. Tällä valinnalla otan myös edelleen tietoisesti kantaa siihen, miten  sijaishuollosta kateissa olevat lapset ja nuoret ovat monin tavoin kasvulleen ja kehitykselleen haitallisissa tilanteissa ja vallitsevien olosuhteiden varassa – lastensuojelun alaisina mutta vailla turvaa ja suojaa. 

Yhdentoista vuoden tarkasteluajanjaksolla julkaistuissa jutuissa oli yhteensä 90 mainintaa riskeistä, jotka liitettiin sijaishuollosta kadoksissa oleviin lapsiin tai nuoriin. Mainintojen lukumäärä on suurempi kuin aineiston juttujen määrä, koska samassa jutussa saattoi esiintyä useampi riski samanaikaisesti. Tyypillisesti samaan aikaan esiintyivät kadoksissa olevien riski päätyä syyllistymään rikoksiin (N=38) tai käyttämään päihteitä (N=37). Huomattavasti harvemmin esiintyi kateissa olevan lapsen tai nuoren riski päätyä itse rikoksen uhriksi (N=15). Rikoksiin syyllistymistä ja päihteiden käyttöä koskevat maininnat esitettiin usein lapsen tai nuoren omaa toimijuutta korostaen, eikä esimerkiksi päihteiden käytön mahdollisia syitä, kuten traumataustaa tai riippuvuussairautta tuotu esiin. Rikoksiin syyllistyminen puolestaan yhdistettiin usein väkivaltarikoksiin ja väkivaltaisuuteen ylipäätään. Tutkimusaineiston jutuissa on vain harvoja mainintoja esimerkiksi siitä, että rikokseen syyllistymisen taustalla olisi psyykkisestä problematiikasta johtuvaa oireilua. Riskeistä puhuttaessa rikoksen uhriksi päätyminen mainitaan huomattavasti harvemmin kuin rikokseen syyllistyminen ja päihteiden (ongelma)käyttö. Lisäksi rikoksen kohteena olemista käsittelevissä jutuissa uhrikategoria on seksuaalirikoksiin painottuvassa tulokulmassa varattu pääsääntöisesti tytöille sijaishuollosta kadonneiden poikien haavoittuvuuden jäädessä vähemmälle huomiolle. Lastensuojelun sijaishuollossa olevien lasten ja nuorten sukupuolen moninaisuutta ei tutkimusaineistossani tunnistettu. 

Johtopäätökset 

Opinnäytetyössäni esitetyn analyysin perusteella HS:n lukijalle piirtyy kuva karkailevista, pahantapaisista ja kurittomista nuorista, joiden aiheuttama vaara myös täysin ulkopuoliselle ihmisille koetaan merkittävämpänä kuin heidän itsensä kohtaamat uhat. Vaikka historiallisista pahantapaisuuden ja kurittomuuden käsitteistä onkin lastensuojelussa jo luovuttu (Harrikari 2019), on opinnäytetyöni tutkimusaineiston perusteella näiden vahvoja kaikuja yhä havaittavissa sijaishuoltopaikasta kadonneita lapsia ja nuoria koskevissa mediateksteissä. Onkin siis edelleen perusteltua pohtia, ymmärrämmekö esimerkiksi rikollisuuden tai päihteidenkäytön sijaishuollossa elävän ja sieltä kadoksissa olevan lapsen nuoren omana valintana ja miten voisimme tuottaa nykyistä monisyisemmin jaettua ymmärrystämme aiheesta myös julkisessa keskustelussa. Lasten ja nuorten suojeleminen -myös kielenkäytön tasolla- kuuluu yhteiskunnassa kollektiivisesti kaikille toimijoille, ei ainoastaan siihen erikseen nimetyille viranomaisille.