Pandemian jälkeen ehdimme elää jonkin aikaa hivenen melankolista selviytymisen riemua. Moni oli päässyt nauttimaan etätyön autuutta. Oli ollut mahdollisuus työn lomassa pestä pyykit, ripustaa ne kuivumaan, tarjota koulusta tuleville lapsille lämmintä itse paistettua pullaa. Päivät kuluivat Zoom- ja Teams-palavereissa, illat sähköposteihin vastatessa, kun lapset oli saatu nukkumaan. Todellisuuden hauraus kuitenkin kuulsi muutoksen kudelman läpi. Työtoverit muuttuivat etäisiksi, kahvin sai juoda yksin näyttöpäätteen vieressä. 

Maailma muuttuu nopeasti. Ajatukset virtaavat läpi kehon mielentilojen. Reaalimaailman alkeet opitaan Venäjän toimista ja uhkailuista. Niissä ei nähdä visuaalista ja tarinallista kikkailua vaan ainoastaan raakaa ja koskettavaa draamaa. Onko miesten maailmassa keskeistä voima ja pelko? Venäjältä puuttuu Kiinan taloudellinen voima, Euroopan elämäntyylinen vetovoima ja Yhdysvaltojen sotilaallinen voima. Silti Venäjä edistää innokkaasti omaa historiallista tarinaansa. Tietoisesti se sytyttää huolia ydinkatastrofista pyrkiessään tarinan voimin hallitsemaan maailmanlaajuisia painepisteitä. Kuka tai ketkä ovat vastuussa tästä jumalaisesta ydintulesta, voiman näytöstä? Tiedemiehetkö vai ne poliitikot, jotka valjastavat tieteen tuhon instrumenteiksi? Elokuva Oppenheimerista nostaa ajatuksen esiin. Elokuvan tarinan kautta maailma astui atomiaikaan, jota yhä elämme – ja elämme edelleen ydinaseiden uhan alla.

Barbie-elokuvan avulla voimme katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Tarina etenee kuin iloinen leikkijuna. Se kasvaa kuvaksi ajastamme, jossa naisilla alkaa suunta olla selvillä, mutta miehet ovat hukassa. Ken on auttamatta sivuroolissa, aina. Barbi on nainen, joka haluaa ja voi olla mitä tahansa. Barbin talo on pinkki. Se osoittaa, että talo on Barbin, ei Kenin talo. Kaikki, mikä on pinkkiä tai pastellia, on Barbin.  Suomessa naiset työllistyvät paremmin kuin miehet, ja työelämä suosii naisia jatkossakin. Koulutus hyödyttää naisia. Lukioissa ei juuri poikia näe. Nuorten miesten syrjäytyminen on tavallista. Heitä ei näy työelämässä, työttömyyskortistossa eikä opiskelemassa. Istuvatko he kotona äidin luona tietokoneella pelaamassa? Särkynyt peili voi kuvastaa, miten rikki mies on. Miehet pelastuvat vain touhukkaiden naisten avulla. Johtokunnissa istuu kuitenkin lähes pelkästään miehiä, kuten myös sotimassa.

Miten kolkoksi ja kaavoihin kangistuneeksi tosielämä voi muodostua, kun sieltä unohdetaan mielikuvitus ja leikki. Ajatellaan vain voimaa ja pelolla johtamista. Media ja yhteiskunta ruokkivat pelkoja, maalaavat uhkakuvia. Mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua ja on jo tapahtunut. Viimeaikainen poliittinen keskustelu heikentää luottamusta politiikan tekijöihin ja sitä kautta demokratiaan ja kansalaisyhteiskuntaan. Tarvitaan enemmän maailmaa selittäviä tarinoita, tutkivaa tiedettä ja koeteltuja toimintatapoja.

Työn ja uudistusten hektisyys lisättynä sosiaalisen median huutamisella on aiheuttanut sen, että ihmisten on yhä vaikeampi muodostaa maailmankuvaa. Koettu ympäristö on pienistä paloista koottu. On helpompaa syöksyä pikkuasioihin ja saada niistä tunnereaktio. Raskaampaa on lukea pitkiä tieteellisiä artikkeleita ja kirjojen tarinoita ja pohtia niiden herättämiä ajatuksia. Samalla tavalla myös terapiassa kaikki kiertyy takaisin asiakkaan tarinaan. 

Jos päivät tuntuvat vain valuvan läpi, niiden voi antaa mennä ja hyväksyä asioiden keskeneräisyys. Ehkä joku kokoaa parhaat palat toiminnaksi. Samalla tavalla kuin ajatuksemme ovat usein syntyhetkellä epäkoherentteja aivokupruja, kohinaa, värejä, kieltä, haluja ja mielitekoja, työ on parhaimmillaan ajatusten leikkiä, josta osa on parasta jättää käyttämättä. Joskus tarvitaan villiä ja kesytöntä kuvittelua. Barbie-elokuva on mainio ja rohkea kannanotto nykyaikaan. Barbi edustaa täydellisyyttä, jota kukaan ei voi saavuttaa, mutta jota pitää tavoitella koko ajan. Myös Ken voi vielä löytää itsensä.

Timo Keistinen

Ratkes ry:n puheenjohtaja