Joskus 1990-luvun alkupuolella ’meillä Ratkesin ihmisillä’ oli tapana kokoontua harjoittelemaan ratkaisukeskeistä työtapaa eri kokoonpanoilla. Niinpä kerran istuimme Lauri Heikkilän kanssa hänen työhuoneellaan Runeberginkadulla, ja tarkkailumme kohteena oli ratkaisukeskeisen kysymyspatteriston toimivuus. Lauri haastatteli minua jostakin elämäni osa-alueesta (en muista enää mistä) ja toisti yhä uudelleen kysymyksen Mitä muuta? Entä muuta? Jossain vaiheessa toisto meni minun kestokykyni yli ja tokaisin: ”Jos vielä kerran kysyt mitä muuta, alan kiljua.” Meitä molempia nauratti ja aloimme keskustella.

Viime aikojen julkisen keskustelukulttuurin rapautuminen ja siihen liittyvän ns. vihapuheen kasvu on alkanut yhä enemmän huolestuttaa minua. Mitä on Suomessa tapahtumassa? Miten jakolinjat ihmisten ja ryhmien välillä ovat syventyneet siten, että toisen kuunteleminen ja rationaalinen keskustelu ei onnistu tai siihen ei edes pyritä? Olemmeko palaamassa 1970-luvulle? Tai sitäkin varhaisempaan aikaan ennen vuoden 1918 sisällissotaa, josta yhä käytetään myös nimiä kapina ja vapaussota?  Nyt syylliseksi nimetään milloin yksittäisiä ihmisiä, milloin eri ryhmiä tai milloin kaikkialle tunkeutuvaa digitalisaatiota, etenkin digitaalista viestintää. 

Tilanteesta turhautuneena käännyn Etelä-Koreasta lähtöisin olevan saksalainen filosofin ja kulttuuriteoreetikko Byung-Chul Hanin puoleen. Hän on kirjoittanut useita kirjoja globaalista digitalisaatiosta ja sen vaikutuksesta yksilöihin, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. 

Uusimmassa kirjassaan Infocracy – Digitalization and the Crisis of Democracy Han kirjoittaa, kuinka digitaaliseen maailmaan on muodostunut tietovaltoja, joita hän kutsuu nimellä information regime. Ne ovat vallan muoto, jossa informaatio ja data sekä niiden prosessointi algoritmien ja keinoälyn avulla vaikuttavat ratkaisevasti sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin prosesseihin. Tämä valta perustuu informaatiokapitalismiin, pääsyyn sellaisen tiedon äärelle, jota voi käyttää psykopoliittiseen seurantaan ja kontrolliin sekä ihmisten käyttäytymisen ennustamiseen. Me kaikki tiedämme, keitä nämä regimeläiset ovat.

Hanin mukaan infokratia tekee ihmisistä informaation vankeja. Mieleeni nousee Benthamin panoptikon. Siinä pyrittiin aikanaan automatisoimaan valta tekemällä se epäyksilölliseksi erottamalla toisistaan eristyssellissä olevan tarkkailtavan vangin oleminen näkyvissä ja näkymättömissä 24/7 mutta tarkkailun kohteen mielessä läsnä olevan tarkkailijan kaiken kattava näkeminen valvontayksikössään. Digitaalista vankilaa mainostetaan läpinäkyvyydellä: kaiken pitää olla saatavissa informaationa. Valta-aseman käyttö ei kuitenkaan koskaan ole läpinäkyvää. Ihmiset joutuvat antautumaan algoritmien mustan aukon kasvavalle vallalle ja älylaitteitten kuiskauksille. Ne pommittavat kokoaikaisesti tietoisuuttamme ja alitajuntaamme ja vaikuttavat kaikilla elämämme tasoilla.

Valinnan vapaus on osin sormenpäissämme: voimme klikata, tykätä tai hipaista ja postata. Sormemme reagoivat behaviorististen ärsyke-reaktiomallien mukaisesti: ne vastaavat ärsykkeisiin ja tekevät arvo- ja kuluttajavalinoja. Informaatioregime eristää ihmiset digitaalisiksi parviksi, jotka seuraavat monia influenssereita. Yksilöllinen toinen on katoamassa. Seuranta käy sitä tehokkaammaksi, mitä enemmän dataa me elämästämme tuotamme ja mitä enemmän kommunikoimme digitaalisesti. Avainsana on vapaus: vapaudentunne ja ihmisen tarve tulla näkyväksi saavat ihmiset avautumaan tai tuotteistamaan itsensä vapaaehtoisesti. Vapaus ja seuranta samanaikaisesti mahdollistavat informaatioregimen.

Digitaaliset viestimet ovat affektiivisia välineitä. Ne suosivat passiivista informaation tuottamista ja käyttämistä: jokainen on käyttäjä ja lähettäjä, tuottaja ja kuluttaja. Hanin mukaan demokratian kriisi alkaa kognitiiviselta tasolta. Digiajan informaatiolta puuttuu ajallinen stabiliteetti. Se johtaa ihmisten havaintokyvyn sirpaloitumiseen ja keskittymiskyvyn vähenemiseen: esimerkiksi jos nuorten informaatioympäristö koostuu lyhyistä teksteistä tai äänikirjoista, kuvista ja videoista, taito lukea pitkiä tekstejä heikkenee. Äidinkielen ja filosofian lehtori Merja Salo totesi Turun Sanomissa (28.5.2023), että osa abeista ei ole koko lukion aikana lukenut yhtäkään kirjaa. Tämä näkyy yliopistoissa tenttikirjakammona. Sirpaletieto maailmasta lisääntyy, mutta aikaa, kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativat kognitiiviset tavat ja käytännöt, kuten tiedonkeruu, kokemuksen hankkimisen merkitys ja oivallus- ja ymmärryskyvyn kehittäminen, voivat jäädä paitsioon. 

Myös todellinen keskustelu, kriittinen ajattelu ja rationaalinen päätöksenteko vaikeutuvat. Ne pohjautuvat reflektioon, joka ulottuu nykyhetkestä menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Nykyisessä infokratiassa ihmisillä ei ole aikaa keskustelevaan rationaalisuuteen. Sitä uhkaa affektiivinen kommunikaatio, jossa kaikkein jännittävin tai sokeeraavin näkemys tai twiitti peittoaa parhaimman argumentin tai totuuden. Faktat hukkuvat joko ihmisten tai trollien lanseeraamaan äänekkäiden mielipiteiden tai valeuutisten virtaan. Donald Trumpia on kutsuttu ensimmäiseksi Twitter-presidentiksi. Amerikkalainen matemaatikko Cathy O’Neil on kirjoittanut, kuinka Trump toimi kuin täysin opportunistinen algoritmi: hän otti huomioon vain oman yleisönsä reaktiot. Vuoden 2020 helmikuussa WHO:n pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus totesi: ”Emme ole taistelemassa epidemiaa vastaa, me taistelemme infodemiaa vastaan.”

Äänekäs viha- tai paskapuhe edustavat digitaalisen kommunikaation seurausilmiötä, mahdollisuutta välittömiin tunnepitoisiin purkauksiin ja impulsiivisiin kommentteihin, usein nimettömänä tai nimimerkin suojissa. Anonymiteetti ja kunnioitus ovat usein vastakkaisia. Nimi tarjoaa perustan tunnistamiselle: vastuullinen, luottamuksellinen ja luotettava toiminta perustuu siihen, että henkilö toimii omalla nimellään.

Toisaalta nimi, asema ja sen tuoma valta sekä someseuraajien määrä lisäävät sanojan mielipiteen tai päätöksen hyväksymistä. Kunnioitettu henkilö ei yleensä joudu paskapuheen kohteeksi, esimerkiksi presidentti Sauli Niinistöä arvostellaan julkisesti hyvin harvoin. Han ajattelee sosiaalisen median anonymiteetin poistavan kunnioituksen ja johtavan vähitellen kulttuurin tahdittomuuteen ja epäkunnioitukseen. Paskapuhe kertoo yhteiskunnasta, jossa molemminpuolinen kunnioitus on kadonnut. Digitaalisuus paska- ja vihapuheineen on osaltaan vastuussa yhteisöjen ja julkisen tilan pirstoutumisesta, joka jatkuessaan rapauttaa mahdollisuudet yhteiskunnalliseen poliittiseen toimintaan ja merkitykselliseen poliittiseen keskusteluun. 

Erätaukokeskustelumenetelmät ovat yksi hyvä tapa käynnistää ja käydä rakentavaa, tärkeitä asioita käsittelevää yhteiskunnallista dialogia ryhmissä, joihin voidaan kutsua eri alojen, erilaisista taustoista tulevia henkilöitä ja joissa on enintään 25 osanottajaa. Saatavilla on paljon materiaalia, miten keskustelut kannattaa rakentaa ja viedä läpi. Hämeenlinnan Hyvin sanottu -keskustelufestivaalilla syyskuun viimeisinä päivinä käytettiin erilaisia erätaukovariaatioita. Festivaali on osa viisivuotista hanketta, jolla pyritään luomaan turvallisia keskusteluympäristöjä ja vahvistamaan suomalaista keskustelukulttuuria sekä suomalaisten ymmärrystä ja luottamusta toisiaan kohtaan.

Eräs pop up -keskusteluista käytiin otsikolla Turhanpäiväistä vai tärkeää – Miten somevaikuttajat vaikuttavat? Keskustelun aikana pohdittiin muun muassa seuraavanlaisia kysymyksiä: Mitä tieto on? Mikä on tiedon ja mielipiteen ero? Miten varmistaa luotettavan tiedon saanti? Millainen tieto herättää luottamusta? Millaista tietoa osanottajat haluavat / eivät halua jakaa? Miten oman elämän kokemukset näkyvät tai vaikuttavat kunkin jakamaan tietoon? Mikä herättää epävarmuutta ja paineita tiedon levittämisessä? Mikä olisi tulevaisuuden täydellinen maailma somessa ja mitä oivalluksia keskustelu herätti? Vaikutuin osanottajien avoimuudesta ja rehellisyydestä, pohtivasta ja vastuullisesta otteesta asioihin.

Erätaukokeskusteluissa mahdollisuus pysähtyä ja harkita asioita rauhassa sallii myös hetkellisen distanssin. Sen ottaminen ihmisten välisessä kanssakäymisessä rakentaa yleistä tilaa luomalla suvantopaikkoja ajattelulle. Se mahdollistaa osaltaan yksilön ja yhteisön reflektiota ja resilienssiä eli tukee kykyä selvitä toimintakykyisenä läpi kuormittavien tilanteiden ja kriisien. Kunnioittava ihminen ei tunkeudu ärhäkkäästi toisen ihmisen henkiselle tai fyysiselle reviirille, Roland Barthesin yksityiselle ajalle tai vyöhykkeelle, jossa ihminen on minä, ei objekti eikä mielikuva. 

Olen alkanut kaivata avointa kysymystä Mitä muuta? ja sen kehittyneempiä variaatioita toistoineen. Vastapuhetta viha- ja paskapuheelle. Ennen kaikkea kaipaan arvostavaa asennetta keskustelun ja kysymisen takana: pyrkimystä dialogiin, aitoa toisen kunnioittamista ja kiinnostusta hänen ajatuksiinsa, mielipiteisiinsä ja kokemuksiinsa. Kunnioittaa (respect, respectare) merkitsee kirjaimellisesti katsoa takaisin. Kun katsoo toista takaisin, se vaatii herkkyyttä, harkintaa ja varovaisuutta. Siihen liittyy molemminpuolinen vuorottelu empaattisen läsnäolon ja etäisyyttä ottavan katseen välillä sekä halu ylläpitää keskustelua ja ymmärtää toista osapuolta.