Aikamme ihanteita ovat yksilöllisyys, itsensä toteuttaminen ja henkilökohtainen menestys. Meitä kannustetaan rakentamaan oma polkumme, suojelemaan rajojamme ja erottumaan joukosta. Monet näistä taidoista ovat tärkeitä ja jopa välttämättömiä psykologisen hyvinvoinnin kannalta. 

Ihminen tarvitsee kokemuksen omasta identiteetistään, autonomiastaan ja oikeudestaan tulla nähdyksi yksilönä. Ongelmia syntyy silloin, kun yksilöllisyys alkaa muuttua erillisyydeksi – yksin pärjäämisen kulttuuriksi ja vaatimukseksi selviytyä kaikesta yksin. 

Terapeuttisessa työssä näkyy yhä useammin ilmiö, jossa ihmiset kokevat syvää yksinäisyyttä keskellä näennäisesti rajattomia mahdollisuuksia. Vaikka digiyhteydet ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet ja olemme kokoaikaisesti Online, emotionaalista yhteyttä toisiin voi olla vaikea saavuttaa. Yhteisöllisyys ei synny enää itsestään perheissä, työyhteisöissä tai opiskeluryhmissä. Monet kantavat kokemusta siitä, että jäävät yhteisöissään yksin.

Egoismi ei tarkoita ainoastaan itsekkyyttä arkisessa merkityksessä. Psykologisesti tarkasteltuna se voi näkyä kyvyttömyytenä huomioida toisen ihmisen tarpeita, vaikeutena sitoutua yhteisiin vastuisiin tai jatkuvana oman edun priorisointina. Tehokkuutta ja yksilösuorituksia korostavassa kulttuurissa, vuorovaikutus muuttuu kilpailevaksi eikä toisten tukemiselle eikä vastavuoroiselle vuorovaikutukselle jää tilaa. Elämästä tulee suorittamista, pienet merkitykselliset asiat ja kohtaamiset katoavat arjesta. 

Monet hakeutuvat aikuisiässä terapiaan haurastuneiden ihmissuhteiden vuoksi.  Asiakkaat kuvaavat suhteita, joissa yhteys katkeaa heti ensimmäisten ristiriitojen kohdalla. Sietokyky pettymyksiin on heikentynyt. Toisten ihmisten keskeneräisyys tai erilaisuus koetaan hyvin kuormittavana ja vuorovaikutus kuluttavana. Terapiasuhteessa tunnetaitoja ja vuorovaikutustapoja voidaan uudelleen opetella ja korjata. Turvallisuus, merkityksellisyys ja psyykkinen kasvu syntyvät yhteydestä, ei irrallisuudesta. 

Parasta vastalääkettä vieraantumisen ja syrjäytymisen ilmiöille on osallisuuden kokemus ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ihmisten arkiympäristöihin tarvitaan osallistavien toimintakulttuurien kehittämistä ja varhaisen välittämisen ohjelmia, joilla kohtaava, välittävä vuorovaikutus voisi toteutua. Elämänkriisivaiheissa toisten tarjoama tuki ja voimavaraistava kohtaaminen auttavat eteenpäin. Läsnäoleva, myötäelävä vuorovaikutus, toivon näköalojen vahvistaminen ja arkinen tuki voivat toteutua myös vertaistukena.  

Terve yhteisö sallii erilaisuutta ja kannattelee yksilöllisiä elämäntilanteita. Se ei perustu sulautumiseen, vaan vastavuoroiseen tunnistamiseen: minä näen sinut, ja sinä näet minut. Juuri tämä inhimillisenä kokemuksena on myös terapeuttinen, korjaava kokemus. Parhaillaan voimme tukea eri elämänvaiheissa toinen toistamme, kasvaa ja oppia yhdessä.

Ehkä aikamme tärkeimpiä terapeuttisia kysymyksiä ei ole vain se, kuinka yksilö voi voida paremmin, vaan myös se, kuinka voimme jälleen oppia kuulumaan toisillemme. Yhteisöllisyys ei ole vanhanaikainen arvo, vaan psykologinen perustarve. Ilman sitä ihminen jää helposti yksin ongelmiensa kanssa – ulkoisesti menestyväksi, mutta sisäisesti irralliseksi.

Terapeuttien, kouluttajien ja ihmissuhdetyötä tekevien tehtäväksi jää muistuttaa, että hyvinvointi ei synny pelkästä itsensä toteuttamisesta. Sosiaalisesti kestävä kehitys syntyy kyvystä kantaa vastuuta toisista ja rakentaa yhteyttä silloinkin, kun se vaatii vaivannäköä. Katsotaan silmiin, hymyillään ja kohdataan! Siinä tiivistyy varhainen tuki ja inhimillisyyden ydin. Aloitetaan pienin askelin kohti parempia yhteisöjä! 

Sarianna Virpikari 

Ratkes-yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja 

Marjaana Tuovinen 

Ratkes-yhdistyksen hallituksen jäsen.