Olin kolmekymppinen, kun jäin leskeksi mieheni tehtyä itsemurhan yhteisen illanviettomme päätteeksi. 

Kaikki tapahtui niin äkkiä, pihallemme tuli ensimmäiset auttajat jo tunnin kuluttua siitä. 

Kriisityöntekijät, poliisit, ruumisauto.  Mies kannettiin pois. Istuin rappusilla shokissa, koko siihenastinen elämäni oli romahtanut. 

Lapset tulivat mummolasta seuraavana päivänä. Kun neljävuotias ja kohta kuusivuotias nostettiin takapenkiltä, he eivät vielä tienneet, että heidän turvallinen maailmansa hajoaisi kokonaan aivan kohta. 

Kriisipäivystyksen sosiaalityöntekijät, nuoret ja kokemattomat, tiesivät suurella itsevarmuudellaan, miten asia on hoidettava ja kerrottava lapsille. Jälkeenpäin tiedän, että tämä oli suurin virhe, joka tehtiin. Lapsille paiskattiin raaka totuus suoraan silmille:  ”Isi on ampunut itsensä!” Neljävuotias ei onnekseen vielä ymmärtänyt, kuusivuotias tiesi, ja ymmärsi, mitä se tarkoitti. Lapsen mieli järkkyi. 

Olin yksinhuoltaja, alkuvaiheen kaoottisuudesta muistan vain irrallisia kuvia. Minun oli otettava kaikesta vastuu. Ensimmäiseksi järjestin kuusivuotissynttärit, sitten hyvästelin mieheni laittamalla hänet arkkuun. Parin viikon kuluttua hautajaisissa perheemme oli viimeistä kertaa nelihenkisenä koolla, sitten jatkoimme elämäämme lasten kanssa kolmestaan ilman isää.   

Saimme psykologista apua perhepalveluista. Lapsille järjestettiin psykologin vastaanottoja, minulle psykiatrin vastaanottoja. Kävin psykiatrin vastaanotolla kahdesti viikossa kuuden viikon ajan. Olen erityisen kiitollinen häneltä saamastani tuesta. Hän ymmärsi perheemme traumaattisen tilanteen ja pystyi tukemaan minua vanhempana. Noilta käynneiltä sain valtavasti emotionaalista tukea itselleni. Hän auttoi minua myös hahmottamaan mieheni itsemurhaa ennakoivaa epävakaata vuorovaikutusta ja oirekäytöstä, jolle olin ollut aivan sokea.  

Lasteni oireilu paheni noin puolentoista vuoden jälkeen. Lapsen surua isän menetyksestä ja trauman ilmentymiä ei ymmärretty. Psyykkisen turvallisuuden romahtamisen seurauksena vanhemmalla lapsellani ilmeni pelko- ja paniikkitiloja. Erityisen vaikeana muistan tilanteen, jossa yritin saada järjestymään iltapäivähoitoa panikoivalle lapselleni koulupäivän jälkeen, mutta sosiaalityöntekijät eivät nähneet sille tarvetta. 

Muistan noita aikoja hyvin kuormittavina, jolloin kalenteri oli täynnä erilaisia menoja ja piti vain yrittää selvitä. Äitinä minun piti vastata kaikesta, hoitaa kotona ruuat, siivoukset ja pyykkivuoret. Kuskata lapsia psykologin vastaanotolle, päivähoitoon, kouluun. Kannatella lasten pahaa mieltä iltaisin kotona ja päivisin hoitaa oma työni. Ei ollut mahdollista kysyä itseltä, miten jaksaa, oli vain puskettava eteenpäin. Nyt ajattelen, että jossakin vaiheessa minun olisi pitänyt olla sairaslomalla. Minulta kysyttiin kyllä, jaksanko pestä pyykit ja laittaa ruokaa, mutta kukaan ei kysynyt, miten jaksan. Minkäänlaista apua esimerkiksi perhetyötä en missään vaiheessa kotiini saanut.  Minulla ei ollut omaa aikaa ollenkaan, mietin nyt jälkeenpäin, että esimerkiksi tukiperhettä olisi voitu tarjota. 

Lastenpsykologi, jonka luona vanhempi lapseni kävi, ei saanut luotua lapseeni kontaktia.  Hänen tulkintansa tilanteesta olivat jyrkkiä, eikä lapsen suruprosessin eri vaiheita ymmärretty. Parin vuoden kuluttua tapahtumasta, surua ei enää saisi olla, lapsen oirehtimisen täytyi siis johtua minusta. Sain kuulla, että en anna tarpeeksi rakkautta lapselleni. 

Olemme tyttäreni aikuistuttua lukeneet Kanta-ohjelmistosta tuon ajan kirjauksia. Siellä oli paljon virheellistä tietoa. Mm. lasten nimet oli asiakastiedoissa sekoitettu keskenään. Jotkut tulkinnoista ovat hyvin mustavalkoisia ja värittyneitä. Ei ihme, että meillä oli usein olo, että tilannettamme ei ymmärretä. 

Itsemurhan läheisten suru ja toipuminen kestää vuosia. Lasten surureaktioita pitäisi tunnistaa ja traumaattisista tilanteista seuraavia ilmiöitä ennaltaehkäistä. Lapset joutuvat helposti kiusatuiksi päiväkodissa ja koulussa. Niin kävi myös molempien lasteni kohdalla. Kiusaamisilmiöitä tulisi ennaltaehkäistä lapsiryhmissä kertomalla lasten surusta ja auttamalla toisia lapsia lohduttamaan ja tukemaan kavereitaan. 

Surujärjestöt Huoma, Käpy ja Surunauha tarjoavat vertaistukea läheisensä menettäneille. Kouluttauduin itse ensin Surunauha ry;n vertaistukijaksi ja sen jälkeen kokemusasiantuntijaksi. Nykyisin haluan omalla toiminnallani auttaa viranomaisia ymmärtämään oman toimintansa merkityksen. Sosiaali- terveys ja kasvatusalan työntekijöiden tuki kriisin eri vaiheissa oleville asiakkaille on ratkaisevan tärkeää.