Saara jäi leskeksi kolmekymmentävuotiaana kahden pienen lapsen kanssa hänen miehensä tehtyä itsemurhan. Nyt tapahtumasta on 12 vuotta. 

Millaisia muistikuvia sinulla on saamastasi tuesta alkuvaiheessa? 

Olimme viettäneet yhteistä iltaa mieheni kanssa kahdestaan. Illan päätteeksi mieheni ampui itsensä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, pihallemme tuli ensimmäiset auttajat jo tunnin kuluttua siitä, kun mieheni oli kuollut. Kriisityöntekijät, poliisit, ruumisauto.  Mies kannettiin pois. Istuin rappusilla shokissa, koko siihenastinen elämäni oli romahtanut. Tuo ilta piirtyi mieleeni kaoottisena. 

Miten viranomaiset huomioivat lasten tilannetta alkuvaiheessa? 

Lapset tuotiin kotiin mummolasta seuraavana päivänä. Vieläkin tuntuu vaikealta ajatella, että neljävuotiaalle ja kohta kuusivuotta täyttävälle lapselleni piti kertoa suru-uutinen. Se oli lastenkin elämässä vedenjakaja. Lapset eivät kotiin tullessaan vielä tienneet, että heidän turvallinen maailmansa hajoaisi kokonaan aivan kohta.

Olisin toivonut, että kriisipäivystyksen sosiaalityöntekijät olisivat neuvotelleet kanssani puheeksiottamisesta ja kuunnelleet minua tässä. Olisin halunnut itse kertoa lapsilleni ja pehmentää tilannetta. Puheeksiottamisessa ei osattu huomioida lasten kehitysvaihetta. Työntekijät olivat nuoria ja kokemattomia ja lapsille kerrottiin asia  liian raakana: “Isi on ampunut itsensä”. Ajattelen, että tässä tehtiin suurin virhe. Lasten kehitystasoa olisi pitänyt huomioida tilanteessa enemmän. Neljävuotias ei onnekseen vielä ymmärtänyt, kuusivuotias tiesi, ja ymmärsi, mitä se tarkoitti. Puheeksiottaminen tulisi valmistella todella hyvin ja hoitaa lapsilähtöisesti. 

Miten arki käynnistyi lasten kanssa tapahtuman jälkeen? 

Alkuvaiheen kaoottisuudesta muistiin tallentui vain irrallisia kuvia. Yksinhuoltajana minun oli otettava kaikesta vastuu. Muistan, että ensimmäiseksi järjestin kuusivuotissynttärit, sitten alkoivat hautajaisjärjestelyt. Halusin hyvästellä mieheni laittamalla hänet arkkuun. Parin viikon kuluttua hautajaisissa perheemme oli viimeistä kertaa nelihenkisenä koolla, sitten jatkoimme elämäämme lasten kanssa kolmestaan ilman isää.   

Millaista psykologista apua teille tarjottiin tilanteessa? 

Saimme psykologista apua perhepalveluista. Lapsille järjestettiin psykologin vastaanottoja, minulle psykiatrin vastaanottoja. Kävin psykiatrin vastaanotolla kahdesti viikossa kuuden viikon ajan. Olen erityisen kiitollinen häneltä saamastani tuesta. Hän ymmärsi perheemme traumaattisen tilanteen ja pystyi tukemaan minua vanhempana. Noilta käynneiltä sain valtavasti emotionaalista tukea itselleni. Hän auttoi minua myös hahmottamaan mieheni itsemurhaa ennakoivaa epävakaata vuorovaikutusta ja oirekäytöstä, jolle olin ollut aivan sokea.  

Miten lapsia tuettiin? 

Lasteni oireilu paheni noin puolentoista vuoden jälkeen. Trauman ilmentymiä ja lapsen surua isän menetyksestä ei ymmärretty. Psyykkisen turvallisuuden romahtamisen seurauksena vanhemmalla lapsellani ilmeni pelko- ja paniikkitiloja. Erityisen vaikeana muistan tilanteen, jossa yritin saada järjestymään iltapäivähoitoa panikoivalle lapselleni koulupäivän jälkeen, mutta sosiaalityöntekijät eivät nähneet sille tarvetta, eikä asiaa saatu järjestettyä. 

Millaista tukea sait vanhempana jaksamiseen? 

Muistan noita aikoja hyvin kuormittavina, jolloin kalenterini oli täynnä erilaisia menoja ja piti vain yrittää selvitä. Äitinä minun piti vastata kaikesta, hoitaa kotona ruuat, siivoukset ja pyykkivuoret. Kuskata lapsia psykologin vastaanotolle, päivähoitoon, kouluun. Kannatella lasten pahaa mieltä iltaisin kotona ja päivisin hoitaa oma työni. Ei ollut mahdollista kysyä itseltään, miten jaksaa, oli vain puskettava eteenpäin. 

Nyt ajattelen, että jossakin vaiheessa minun olisi pitänyt jäädä sairaslomalle. Minulta kysyttiin kyllä, jaksanko pestä lasten pyykit ja laittaa ruokaa, mutta kukaan ei kysynyt minulta, miten minä itse voin. Minkäänlaista apua, esimerkiksi perhetyötä, ei missään vaiheessa tarjottu. Aikani oli tiukasti ohjelmoitu, eikä hengähdysaikaa ollut, paitsi ainoastaan silloin, kun siskoni ja vanhempani kävivät hoitamassa lapsia. Mietin nyt jälkeenpäin, että esimerkiksi tukiperhettä olisi voitu tarjota. 

Miten haluaisit kehittää suru- ja kriisivaiheessa elävien perheiden tukemista? 

Suruprosessin vaiheiden ymmärtäminen olisi tärkeää, sillä meidän tapauksessa  viranomaisilla ei aina ollut riittävästi tietoa suruprosessista. Se vaikeutti paljon elämäämme. Lastenpsykologin mielestä esimerkiksi parin vuoden kuluttua surua ei saisi enää olla. Kun vanhempi lapseni oireili vielä, hän tulkitsi tilanteen siten, että oirehtimisen täytyi siis johtua minusta. Sain kuulla, että en anna tarpeeksi rakkautta lapselleni. 

Tyttäreni aikuistuttua olemme lukeneet Kanta-ohjelmistosta tuon ajan kirjauksia. Siellä oli paljon virheellistä tietoa. Mm. lasten nimet oli asiakastiedoissa sekoitettu keskenään. Jotkut tulkinnoista ovat hyvin mustavalkoisia ja värittyneitä. Ei ihme, että meille välittyi toisinaan olo, että tilannettamme ei ymmärretä. 

Millaista tietoa kokemusasiantuntijana haluat välittää viranomaisille ja suru- ja kriisivaiheissa olevien lapsiperheiden kanssa työskenteleville ammattilaisille? 

Surunauha ry:n kokemusasiantuntijana haluan välittää tietoa siitä, että itsemurhan tehneiden läheisten suru ja toipuminen kestää vuosia. Lasten surureaktioita pitäisi tunnistaa paremmin niin että traumaattisista tilanteista seuraavia ilmiöitä voitaisiin ennaltaehkäistä. 

Lapset joutuvat helposti kiusatuiksi päiväkodissa ja koulussa. Niin kävi myös molempien lasteni kohdalla. Kiusaamisilmiöitä tulisi ennaltaehkäistä päiväkodin lapsiryhmissä ja koulun luokissa kertomalla lasten surusta ja auttamalla toisia lapsia lohduttamaan ja tukemaan kavereitaan. Myös lapsille ja nuorille on nykyisin tarjolla erilaisia vertaisryhmiä, joissa voi jakaa surukokemustaan.

Surujärjestöt Huoma, Käpy ja Surunauha tarjoavat vertaistukea läheisensä menettäneille. Kouluttauduin itse ensin Surunauha ry;n vertaistukijaksi ja sen jälkeen kokemusasiantuntijaksi. Nykyisin haluan omalla toiminnallani auttaa viranomaisia ymmärtämään oman toimintansa merkityksen. Sosiaali- terveys ja kasvatusalan työntekijöiden tuki kriisin eri vaiheissa oleville asiakkaille on ratkaisevan tärkeää.