Motivoiduin hakemaan ratkaisukeskeisen lyhytterapiaopintojen pariin, koska kohtaan diakoniatyössäni surun koskettamia asiakkaita. Surevilla asiakkailla on odotukset saada apua ja tukea kirkon työntekijöiltä, joten suru aiheena valikoitui luontevasti opinnäytetyöni aiheeksi, josta tämä artikkeli on tiivistelmä. Kiinnostuin tarkastelemaan ratkaisukeskeisen lyhytterapian menetelmien soveltuvuutta läheisensä menettäneen surukokemuksiin ensimmäisiltä kuukausilta läheisen kuolemasta. Tavoitteena on syventää ymmärrystä kuolemansurun kokemuksista ja siihen liittyvien asioiden merkityksistä surukokemuksen kokonaisuudessa. Aineistona on yhden henkilön haastattelu, jonka toteutin teema-avoin-syvähaastatteluna, tutkimuskysymyksen ollessa: millaisena koit kuolemansurun ensimmäisten kuukausien ajalta? 

Pulkkisen (2016) mukaan suruaihe tutkimuskohteena jää herkästi sitä sivuavien aiheiden marginaaliin: onko suru aiheena liian vaikea. Eteenkin subjektiivisen kuolemansurun kokemukseen kaivataan lisää tutkimustietoa. Nykyinen tieto tarjoaa objektiivisesti ohjeita ja menetelmiä surevalle kriteereiden mukaisesti, mutta kohtaavatko ne surevaa subjektiivisella tasolla. Pulkkisen (2016) mukaan läheisen menettäneen kokemus, kuolemansuru, kiinnittyy kokonaisvaltaisesti ihmisten maailmasuhteeseen ja yksilöllisiin sekä jaettuihin käsityksiin siitä, mistä ihmisessä olemisessa, elämässä ja kuolemassa on kyse. Menetys ja sureminen toimivat ikään kuin linsseinä, joiden läpi avautuu näköala niin kuoleman, ihmisenä olemisen, kärsimyksen, surevan oman ja menetetyn läheisen elämän kuin rakkauden kantamiin merkityksiin (Pulkkinen 2016). 

Ratkaisukeskeinen lyhytterapia

Ratkaisukeskeisen lyhytterapian tarkoitus on lisätä ihmisen hyvinvointia. Ratkaisukeskeisessä terapiatyöskentelyssä olemme asiakastyössä inhimillisen elämän ainutkertaisten hetkien äärellä, joissa vuorovaikutus (sosiaalinen konstruktionismi) ja kielifilosofia rakentavat merkityksiä asiakkaan sielunmaisemaan. Tärkeimpiä perusteita on terapeutin ja askikaan keskinäinen luottamus sekä asiakkaan kuulluksi tuleminen ja hänen arvostamisensa ainutlaatuisena yksilönä. Asiakkaan kohtaamisissa olemme läsnä asiantuntijana monin tietotaidoin, mutta kuitenkin ei tietämisen positiolla: esittäen kysymyksiä, mutta välttäen miksi kysymyksiä, käyttäen keskustelussa asiakkaan omia sanoja, sallien hiljaisuutta, antaen tilaa ja myönteistä palautetta. Myönteinen ja tulevaisuusorientoitunut ratkaisukeskeinen keskustelu tähdentää, mikä toimii, mistä asiakas saa voimaa ja mitkä ovat hänen vahvuutensa. Ratkaisukeskeisyys nojaa myönteisen uteliaaseen keskusteluun, reflektioon sekä rohkaisuun ja on kiinnostunut: millaisilla kysymyksillä asiakas löytää omasta todellisuudestaan itseään auttavia keinoja voida paremmin (Aarnisalo & Mattila 2020: De Jong & Berg 2023: Lipponen 2014: Mattila 2020: Ratkes 2025: Virpikari 2025). 

Suru kuolemansuruna

Ymmärtääksemme kuolemansurua ja surevia, on lähdettävä liikkeelle kauempaa kuin surusta itsestään: mitä ymmärretään ihmisellä, elämällä ja kuolemalla. Ymmärtääksemme yksilön kokemus kuolemansurusta on ymmärrettävä myös merkitys yksilön yhteydestä vallitsevaan yhteisöön ja kulttuuriin. Pulkkinen kuvaa läheisen kuolemaa kuolemansuruksi, joka tuntuu surevassa tunteena, että kehossa. Suru ilmenee tajunnan ja tunteiden osalta salattuna ja vaikeasti tavoitettavana, surevat itkevät salaa ja kokevat psykologisen shokin määritelmän yllättävää käsittämättömyyttä. Sanattomuus on valittua ja valikoivaa, kokemus pakenee ilmauksia. Elämän kulussa surevilla ja surulla on oma hallitsematon aikansa. Kohtaamiset muuttuvassa kuolemankulttuurissa näyttäytyvät hankalina ja kanssaihmisten kyky osanottoon vaillinaisena. Tämä näkyy myös työssään surevia kohtaavissa, joilta odotetaan inhimillistä ammatillisuutta (Pulkkinen 2016).

Suremisen tehtävänä on muokata sisäinen todellisuus ulkoista todellisuutta vastaavaksi. Suru on muuttuvaa, kestäen jopa läpi koko elämän, olematta komplisoitunutta tai patologista. Suremisen alussa esiintyy yleensä ristiriitaa: kuoleman hyväksyminen on kuolleen unohtamista, pettämistä, kamppailua surevan ja kuolleen välisen siteen ylläpitämisen ja konkreettisesta suhteesta luopumisen välillä. Suremisen tehtävänä on säilyttää kiintymyssuhde kuolleeseen ja rakentaa mielikuva menetetystä sen säilyttämiseksi, kysymys on ajattomasta kiintymyksestä rakastettuun ihmiseen. Suru ei ole poissa, vaikka sen kieltäisi tai välttelisi, surua saatetaan käsitellä eri puolustusmekanismein, joiden avulla pyritään säätelemään tunteita sisäisen tasapainon säilyttämiseksi (Moisio 2019: Peltomäki ym. 2021: Poijula 2002).

Poijula (2018) tuo esiin resilienssin merkityksen suremiseen, johon kuuluu toipumista, kehittymistä, henkistä kasvua, jopa kukoistusta. Akuutti suru irrottaa surevan meneillään olevasta elämästä ja keskittää huomion kuolleeseen läheiseen, jossa kuollutta koskevat ajatukset ja mielikuvat hallitsevat mieltä. Yleensä kuukausien aikana suruun ja menetykseen sopeudutaan ja jatketaan tulevaan, vaikka ei ihan samalla tavalla. Tutkimusten (Bonanno) mukaan ne, jotka työstävät surua eniten, selviytyvät huonoiten sekä ensimmäisinä viikkoina menetyksen jälkeen että ensimmäisinä suruvuosina, voimakkaat suruntunteet pitentävät suremista. Mielen joustavuuteen liittyvät spontaanit hymyt ja naurut taas johtavat nopeampaan toipumiseen. Persoonallisuuteen liittyvä resilienssitekijä on muun muassa luottamus omaan selviytymiseen. Resilientin ajattelun joustavuudessa kielteiset ja myönteiset tunteet voivat olla mielessä yhtä aikaa. Kuoleman kohtaaminen tosiasiana on menetykseen sopeutumisen perusta. Tärkeätä on oivaltaa, mikä on tapamme ajatella ja suhtautua kielteisiin tapahtumiin. Surusta toipumista voivat estää: henkilökohtaistaminen (tapahtuma hänen syytänsä), kattavauus (vaikuttaa kaikkiin elämän alueisiin) ja pysyvyys (tapahtuman jälkivaikutus kestää ikuisesti). Suruoireita ilmenee enemmän heillä, jos menetyksiä kasautuu. Myös jo koetuilla menetyksillä voi olla merkityksensä: aikaisempi läheisen menetys voi tuoda kestävyyttä seuraaviin kokemuksiin, toisaalta ne voivat tulla myös takaumina rasittaen uudessa menetyksessä (Poijula 2018).

Nykyteoriat esittävät suremisen kaksoisprosessimallina (Doakn & Martin 2010), jossa intuitiivisessa suremisessa korostuvat emotionaalisuus, tunteiden ilmaisu ja kipu ja instrumentaalisessa suremisessa keskiössä kognitiivisuus, surun älyllinen käsittely ja toiminta. Surussa on piirteitä molemmista, jotka voivat painottua jompaankumpaan, yleensä naisilla intuitiiviseen ja miehillä instrumentaaliseen suuntaan (Itkonen 2019). Toinen kaksoisprosessimalli (Stroebe & Schut 1999) kuvaa suremisen heilahteluna (oscilliation), menetys- ja toipumisorientaatioiden välillä. Menetysorientaatiossa jäädään kiinni menetykseen ja toipumisorientaatiossa sureva hyväksyy menetyksen myötä muuttuneen elämäntilanteensa ja oppii vähitellen elämään sen kanssa. Yleisellä tasolla verrattuna jatkuvan kiintymyssuhteen teorian surun painopiste on surun kohtaamisessa, kun psykoanalyyttisessä mallissa se on surusta toipumisessa tai selviytymisessä. Kyse on ihmisen selviytymis- tai hallintakeinoista psyykkisesti kuormittavassa elämäntilanteessa, niin sanottu coping-keino: suremisessa painottuu jompikumpi orientaatio, ja näin ollen sureva saa välillä hengähdystaukoja suremiseen (Itkonen 2020).

Lasten kohdalla on huomioitava, miten eri tavoin lapsi ymmärtää kuoleman eri ikäisenä. Alle 3-vuotiaalle lapselle kuolema tarkoittaa eroa, mutta lapsi ei ymmärrä sen lopullisuutta. 4–5-vuotiaalle kuolema ei ole lopullista, tämän ikäinen lapsi ymmärtää kaikki hyvin konkreettisesti. Siksi on syytä välttää vertauskuvia tai kaunistelevia ilmauksia (esim. “mummo nukkui pois”). 6–10-vuotias lapsi alkaa ymmärtää, että kuolema on peruuttamaton ja että kuolemassa kaikki elintoiminnot loppuvat, tämän ikäinen lapsi tarvitsee surunsa työstämiseen konkreettisia ilmauksia, kuvia, tarinoita, rituaaleja, kuten haudalla käynti. Lapsi pystyy parhaiten käsittelemään tapahtunutta saatuaan yksityiskohtaista, oikeaa tietoa tapahtuneesta (Lapsen suru 2025: Moisio 2019: Poijula 2016). 

Surun ensimmäiset viikot ovat selviytymistä päivä kerrallaan: surevan mieli täyttyy risteilevistä ajatuksista ja oudoista tunteista, on toivottomuutta ja tarkoituksettomuutta. Ajatukset eivät pysy nykyhetkessä ja yksinkertaisetkin tehtävät ovat vaikeita suorittaa. Aluksi on pidettävä vain huolta itsestään ja mahdollisista huollettavistaan ja keksittävä keinoja saada tarpeet tyydytetyiksi. Lapsiperheissä lähiverkoston auttamisella on merkityksensä, että huolta pitävä aikuinen voi olla läsnä lapsen luona, jotta ero huoltajaan ei aiheuttaisi lisää tarumaa. Kohdattu suru voi olla traumaattisimpia, mitä ihminen voi kestää. Sureva tarvitsee ainakin yhden luottoystävän, ihmisen, joka ymmärtää eikä arvostele. Perusturvallisuuden tunne on järkkynyt, sureva kyselee: Onko elämällä tarkoitusta ilman häntä? Tulenko olemaan kunnossa? Selviytyykö perheemme tästä? Suru tuntuu kehossa akuuttina fysiologisina stressireaktioina kuormittaen elintoimintojamme sekä yleisenä kivun tunteena koko kehossa, voiden muuttaa kehon jopa kehon asentoa. Psykologisiin surun reaktioihin liittyy selviytymisyrityksiä. Sosiaalisina reaktioina näkyvät muun muassa sosiaalisen vuorovaikutuksen mallien menettäminen, vireystilan muutoksina ja aloitteisuus ihmissuhteisiin voi madaltua, joskus kateus toisia kohtaan, jotka eivät ole kokeneet menetystä (Lahti & Partonen 2020: Poijula 2018, 2002).

Erilaisilla taustatekijöillä on yhteyttä suruun ja surusta selviytymiseen, kuten kuolinsyyllä ja- iällä, kuolin tavalla ja -paikalla on merkityksensä. Myös surevan iällä, terveydentilalla, sukupuolella ja persoonallisuudella on osoitettu yhteys surun voimakkuuteen tai surusta selviytymiseen. Myös surevan koulutuksella, taloudellisilla tekijöillä, kulttuurilla, perheen koolla ja kehitysvaiheella, sosiaalisella tuella sekä esimerkiksi parisuhteen laadulla on merkitystä. Lisäksi surevien ihmisten suhtautuminen kuolemaan, aikaisemmat ja samanaikaiset elämänkriisit sekä kuolleen asema, paikka ja tehtävä perheessä määrittävät surua ja siitä selviytymistä. Läheisen menettämisen kokemus psykologisena elämäntapahtumana on merkityksellinen ihmiselämään, sosiaalisena tapahtumana ne ovat normien ympäröimiä kokemuksia ja biologisena ilmiönä ennustamattomia (Aho & Kaunonen 2014: Pulkkinen 2016).

Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena liikkuu ihmisenä olemisen eri ulottuvuuksilla: kuolemansurun käsittämisen, käsittelemisen ja käsitteellistämisen ulottuvuuksilla. Kuolemansuruun liittyvät osa-alueet saavat ilmauksia tunteiden ja tajunnan, tekojen ja toiminnan sekä sanojen ja kieliopin ulottuvuuksilla. Läheisen menetys on samalla abstrakti ja konkreettinen kokemus, niin ihmistajunnan kuin toiminnallisen ja sanoitetun arjen tasolla liikkuva. Nämä eri ulottuvuudet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja asettuvat osin limittäin ja päällekkäin oleviksi näkökulmiksi. Surun käsittäminen vaikuttaa olennaisesti surevan edellytyksiin käsitellä ja käsitteellistää suruaan. Käsitteleminen voi merkityksellistää surun käsitteellistämistä ja käsittämistä tunteen ja tajunnan tasolla. Käsitteellistäminen voi vaikuttaa monin tavoin siihen, miten suru käsitetään ja käsitellään. Ulottuvuuksien välillä esiintyy jatkuvaa rajankäyntiä (Pulkkinen 2016).

Ratkaisukeskeisiä menetelmiä kuolemansurun kohdatessa

Lähestyessämme kriisitilanteen keskellä tai äskettäin jonkun suuren menetyksen kokenutta henkilöä, lähestymme ratkaisukeskeisessä terapiassa tai ratkaisukeskeisten työmenetelmin tilannetta vaikeusien keskellä selviytymisen pohjalta, ei tulevaisuuden, tavoitteiden ja ihmekysymyksen pohjalta, joihin terapiassa voidaan palata myöhemmin (Aarnisalo & Mattila 2020). Kuolemansurun ja kriisin kokeneen asiakkaan kohtaaminen alkaa selviytymiskysymyksillä. Kaikesta huolimatta mitä olet joutunut kokemaan, mikä on auttanut sinua selviytymään? Miten voin olla avuksi? Terapeutin tulee esittää selviytymiskysymykset siinä muodossa ja rakenteessa, että henkilö kokee todella tulleensa kuulluksi vaikeassa tilanteessaan. On ensiarvoisen tärkeää, että terapeutille selviää, millaisesta pulmasta asiakaan kohdalla on kysymys ja vastineeksi terapeutti kohdentaa mahdollisimman täsmällisen ratkaisukeskeisen menetelmän asiakkaan kertomaan pulmaan. Sammalla henkilön kerronnasta nousee esille pieniä edistysaskeleita, joita hän on jo tehnyt ja niiden avulla kokenut selviytymistään (Aarnisalo & Mattila 2020: De Jong & Berg 2023).

Vaikkakin kriisi näkyy ihmisessä järkytyksenä ja tunne elämän hallinasta voi kadota, niin kriisiasiakas voi kyetä ottamaan vastaan ratkaisujen rakentamiseen tähtääviä keskusteluja, jotka edistävät kriisiasiakkaan toipumista vaikuttaen häneen kokoavasti. Kriisiasiakasta auttaa myös huomion suuntaaminen asioihin, mitkä halutaan muuttuvan, samalla hyödyntäen onnistumisia ja vahvuuksia. Kriisin ollessa vielä tuore, asiakas pystyy tekemään vain lyhyen tähtäimen suunnitelmia, kuten lähivuorokauden suunnitelmat. Auttajan tiheät tapaamiset aluksi ovat hyödyksi asiakkaalle. Osalla suru saa heidät kokemaan olonsa toivottamilta ja avuttomilta ja heidän puheensa näkyy ongelmapuheena: pitkinä kuvauksina, kuinka hämmennys ja tuska täyttää mielen haitaten päivittäistä selviytymistä. Kyseinen asiakas on kärsivä, kokien, että on tuomittu kärsimään pitkään – jopa loppuelämän, näille asiakkaille ei esitetä tavoitteita ja ihmekysymystä. Seuraavassa surevalle kriisiasiakkaalle ratkaisukeskeisen terapian selviytymiskysymyksiä, lähteenä De Jong & Berg 2023: