”Kun ihminen kurkottuu kohti maailmaa ja astuu ulos maailmaan, hän löytää toisia olentoja kohdattavaksi ja tarkoituksia toteutettavaksi. Ihmisen luovuus suuntautuu arvoja ja merkityksiä kohti.” (Viktor Frankl) 

Vertaisryhmä voi parhaillaan tukea inhimillistä kasvua suruprosessissa ja auttaa kriisistä selviytymistä. Valokuvamenetelmä voi toimia osana toipumisprosessia auttaen integroimaan surua osaksi omaa elämäntarinaa. 

Olen kokeillut valokuvamenetelmän käyttöä Surunauha ry:n itsemurhan tehneiden läheisten vertaisryhmien ohjauksessa. Tavoitteena oli soveltaa valokuvamenetelmää vertaisryhmän ohjauksessa suru kokemuksen prosessointiin ja vertaisjakamiseen sururyhmissä. 

Kokemukseni mukaan valokuvamenetelmää voidaan hyvin käyttää verkkoryhmissä ja se soveltuu käytettäväksi sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka kokevat muut visuaalisen taiteen muodot vieraiksi. Kun ohjauksessa käytetään valokuvia, painopisteenä on kokemuksen työstäminen, mikä antaa mahdollisuuden tutkia kokemuksen herättämiä emotionaalisia ja kognitiivisia reaktioita. 

Valokuvaterapiassa valokuvia voidaan käyttää ihmissuhteiden ja niihin liittyvien asioiden prosessoinnissa. Koska menneeseen elämään ja menetettyihin läheisiin liittyvät kuvat olisivat liian raskaita käsitellä, rajasimme menneisyyden kuvat pois ja suunnittelimme prosessin, joka suuntaa surussa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. 

Päätimme kokeilla sururyhmässä valokuvauksen muotoa, jossa valokuvia otetaan ryhmätapaamisten välillä välitehtävinä. Tavoitteena oli valokuvata snap-shot-tyyppisesti matkapuhelimilla käsiteltäviä teemoja. Valokuvauksen tavoitteena sururyhmässä ei ollut ns. hyvien tai teknisesti taidokkaiden valokuvien ottaminen, vaan pelkästään surun ilmaiseminen ja visualisoiminen ekspressiivisesti. 

Ryhmän aloitusvaiheessa on tärkeää saada osallistujat rohkaistumaan ekspressiivisten kuvien ottamiseen ja luopumaan suorituspaineista. Osallistujien tuli rohkaistua päästämään irti perinteisestä tavasta valokuvata ja siirtyä luovaan valokuvaukseen. Motivoimme heitä siihen, kertomalla, että esimerkiksi pimeässä otetut, hämärät tai tärähtäneet kuvat voivat toimia hyvin surun ilmaisun välineenä. Rohkaisimme ottamaan kuvia intuitiivisesti, kuvaamaan sen, mihin huomio kohdistuu, mitä surussa näkee, tai mitä tulee vastaan. 

Kullekin sururyhmän tapaamiskerralle suunniteltiin kaksi teemaa, joista toinen perustui  menetyssuuntautuneeseen orientaatioon, toinen toipumissuuntautuneeseen orientaatioon. Kunkin tapaamiskerran lopussa annettiin välitehtäväksi ottaa teeman mukaisia kuvia. Kuvat lähetettiin viimeistään ryhmätapaamista edeltävänä päivänä sähköpostilla tai Whatsappilla Surunauha ry:n työntekijälle, joka valmisti niistä yhteisen kollaasin digitaaliselle alustalle. 

Ryhmässä meillä oli samanaikaisesti kaksi ulottuvuutta: valokuva ja suru. Perinteisen sururyhmän lisäksi se tarjosi myös harrastusryhmän, joka toi päiviin sisältöä ja merkitystä.  Valokuvan avulla voitiin tarjota tunnetukea surussa mutta lisäksi se tarjosi myös uudenlaisen oppimisympäristön vuorovaikutukselle ja sosiaalisille suhteille. Valokuvaus toi osaltaan keveyttä traumaattisen kriisin aiheuttamaan kuormittuneisuuteen ja raskaiden asioiden prosessointiin. 

Omien asioiden paljastaminen edellyttää ryhmässä luottamusta ja riskinottoa. Psyykkisen turvallisuuden ja rajojen luominen sururyhmässä on välttämätöntä. Sururyhmän ohjauksessa käytetään rakenteellisesti selkeää vaiheistettua prosessia, joka etenee aloitusvaiheen, toiminnallisen vaiheen ja päätösvaiheen mukaisesti. Sururyhmän ohjaus tapahtuu surunauhan työntekijän ja vertaisohjaajan työparityöskentelynä.  

 

Reflektiivisyys ja surun prosessointi valokuvien avulla sururyhmässä 

”Itse surua ei kuulu koskaan lohduttaa pois.” Martti Lindqvist

Valokuvaus voi auttaa asioiden tietoisuuteen saattamista sekä asioista kertomista vertaisryhmässä. Valokuvat symbolisina, metaforisina ja assosiatiivisina kuvina johtavat surukokemuksen äärelle. Valokuvien avulla voidaan kriisivaiheessa helpottaa elämäntarkasteluprosessia, joka on tärkeää minän eheyden tunteen vaalimiseksi. Työskentelyä ohjattiin voimavaraistavalla otteella auttaen osallistujia kohtaamaan tunteitaan ja muistojaan.

Koska kuvausprosessi herättää usein ajatuksia, muistoja ja tunteita osallistujia ohjeistettiin myös kirjoittamaan niitä päiväkirjaan, tekemään niistä runoja tai ajatelmia. Kuvat toimivat usein reflektiivisesti nostaen mielestä esiin jotakin. Aluksi valokuva voi olla pelkästään intuitiivisessa ei-tiedostavassa muodossa, johon ei liity sanoja.  Osallistujat kävivät  mielensisäistä prosessia valokuvatehtäviä tehdessään ja aloittivat aiheen prosessoinnin jo heti tehtävän saatuaan. Ajatusten prosessoinnille kahden viikon tapaamisväli osoittautui sopivaksi valokuvamenetelmän käytössä. 

Kuvaushetkestä, uloslähtemisestä tuli merkityksellinen osa päivää. Samalla se toimi osana surusta selviytymisprosessia, copingia. Valokuvaus edellyttää keskittymistä, hetkessä elämistä, jolloin mahdollistuu aktiivisen läsnäolon kokemus omassa elämässä. Valokuvaaja joutuu suuntautumaan ulos sisäisestä mielenmaailmasta ja kurkottamaan kohti ulkoista maailmaa. Kun surusta katsoo ympärillä olevaa maailmaa ottaakseen kuvia, silmiin osuu kuvauskohteita. Valokuvaus maadoittaa kuvaajan hetkeen, aikaan ja paikaan. 

Prosessin aikana valokuvaushetkistä alkoi rakentua ratkaisukeskeisesti osa surun poikkeustarinaa ja menetyksen jälkeistä elämäntarinaa. Kun on keskityttävä hetkeksi katsomaan maailmaa kameran linssin läpi, hetki toimii ”the art of now” -tyyppisenä taiteellisena kokemuksena, jolloin ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemus on vähemmän läsnä. Valokuvan ottaja ikään kuin unohtuu hetkeen, on aidosti läsnä ja yhteydessä omien tunteidensa ja aistiensa kautta ulkoiseen todellisuuteen. Valokuvassa kohtaavat sisäinen ja ulkoinen maailma.  

Lev Vygotskyn teoria lähikehityksen vyöhykkeestätuo esille tuen (skaffolding) merkityksen oppimisen ja inhimillisen kehityksen prosesseissa. Potentiaali kehitys inhimillisissä kasvuprosesseissa mahdollistuu tuen avulla.  Valokuvien avulla sururyhmissä toteutui vertaisjakaminen, jolloin osallistujat rohkaistuvat kertomaan kuvistaan ja niiden kuvaushetkistä. Suruun liittyviä tunteita ja ajatuksia voitiin sanoittaa ja tuoda näkyväksi.   

Valokuvat herättävät kiinnostusta ja niiden sisältöä tarkasteltiin moniulotteisesti katsoen ja keskustelen. Valokuvissa olennaista oli myös se, että kaikkea ei tarvitse myöskään sanallistaa, ne toimivat turvallisina rajoina surun yksityisen hiljaisen tiedon ja ryhmässä ääneen puhutun jaetun tiedon välillä. Kuvien kanssa voitiin tehdä assosioivaa aikamatkailua, jota tunteet saivat  ohjata.

Sururyhmässä valokuva auttaa visualisoimaan surun kokemusta ja raskaita läheisen menetyksen aiheuttamia tunteita. Asioita voidaan lähestyä, mennä niitä kohti ja etäännyttää. Sisäistä kaoottisuutta voidaan jäsentää sanalliseen muotoon. Negatiivisia asioita pystytään sanoittamaan, löytämään sanoja ja sanomaan niitä usein ensimmäistä kertaa ääneen. Oman äänen ja toisten äänen kuuleminen on terapeuttista, hoitavaa.  Surusta tulee hallittavampaa, palastellumpaa ja tietoisempaa. Kokemus kuulluksi tulemisesta ja ymmärryksestä on vahvasti läsnä. 

Osallistujien ottamat valokuvat ja niistä kertominen avaavat näkymiä surevien raskaaseen mielenmaailmaan, menetykseen ja kipukokemukseen. Samalla ne tuovat tietoisuuteen myös elämässä jäljellä olevia hyviä asioita. 

Nykyhetki on vähemmän sietämätön juuri nyt, tuettuna kannateltuna ja valonsäde voi hetkellisesti heijastua myös pimeään tulevaisuuteen. Sitäkin on lupa pohtia ja mielessään kuvitella toivon näköaloja, asettaa elämälleen tavoitteita. Lähteä kulkemaan uusia merkityksiä kohti. Samalla negatiivisten muistojen uudelleenmäärittely mahdollistuu.   

Vaikka menetetyt läheiset eivät olleet valokuvassa, he olivat kuitenkin kuvanottajan mielessä läsnä. ja siten tulivat mukaan kuviin.  Valokuva voi toimia ns. siirto-objektina rakkaan ihmisen poissaolosta. Siirto-objektille on tyypillistä se, että se ilmentää symbolin kautta tunneyhteyttä poissaolevaan. Myös läheisten menetyksen kokemus heijastui kuviin. Kuvan ottaja heijasti mielensä surusisältöä valokuvaushetkellä aistimaansa ulkoiseen todellisuuteen. 

Suruteemojen valokuvauksessa siirretään menetyksen merkityksiä uusiin kohteisiin. Siirto-objektit voivat saada moninaisia yhteyksiä ja muotoja. Kuvien ja sanojen avulla on mahdollista liikkua assosiaatioiden mielenmaailmassa ajallisesti ilmavassa tilassa, mennyt ja nykyaika ovat läsnä lähekkäin. 

Mielen kognitiivisten toimintojen avulla avautuu symbolien merkitys muistamiseen. Teemallisia surukuvia otettaessa, niitä katsellessa ja sanallistaessa tapahtuu tiedon prosessointia, tiedon ja havaintojen tallentamista ja tallennetun tiedon hakemista. Valokuvassa symbolinen aines tiivistää itseensä laajojakin tietoaineksia, jotka voivat vähän kerrallaan ja siedettävinä annoksina tulla tietoisuuteen ja työmuistiin. 

Taiteen ja visuaalisen aineiston katsominen palaa lopulta aina omakohtaiseen kokemukseen. 

Omaelämänkerrallinen aikamatkailu edellyttää oman elämän muistamista ja tiedostamista. Nykytiedon mukaan elämän tapahtumat piirtyvät ihmiselle muistiin monimutkaisena kudelmana ja ne muodostavat eritasoisesti tiedostettuja ja tiedostamattomia kytkentöjä aivoissa ja psykofyysisessä tietojärjestelmässä. 

Terapeuttisessa työskentelyssä pyritään tavoittamaan ihmiselle merkityksellisiä asioita ja tiedostamaan niiden vaikutusta nykyhetken toimintaan ja selviytymiseen. Kuvat ovat luonteva lähde sanallisen muistelun rinnalle niiden avulla on mahdollista luoda sisäistä mielenmaailmaa. 

”Valokuvat ovat mielemme jalanjälkiä, elämämme peilejä, sydämemme heijastuksia, jäätyneitä muistoja, joita voimme pitää käsissämme hiljaa ja liikkumatta. Ne eivät vain tallenna sitä, missä olemme olleet, vaan osittavat myös tien sinne, minne voisimme olla menossa.” (Weiser 1993)