Oivalluttaja voi olla toinen ihminen tai muutos toimintaympäristössä. Aina emme edes tiedä kulkevamme uusia oivalluksia kohti. Talviasumisen Espanjassakin piti olla vain koko perheen tarpeet huomioiva käytännön ratkaisu, jossa minä jatkan tiiviisti työelämässä ja isä ottaa vastuun arjesta lasten kanssa uudessa maassa. Lopullinen päätös syntyi lokakuisella automatkalla vuonna 2018, kun mieheni pohti emmekö jo kohta konkretisoisi pitkäaikaista toivetta talviajan asumisesta lämpimässä. 

Räntää satoi vaakatasossa, ja ilmanala oli se kuuluisa ”lonkeronharmaa”. Espanja,  erityisesti Aurinkorannikko, oli valikoitunut kohteeksi, koska siellä tiedettiin olevan toiminnaltaan vakaa suomalainen koulu, jossa lasten olisi mahdollista viimeistellä peruskoulu- ja lukio-opintonsa. Jo illalla pidettiin keittiön pöydän ääressä perhepalaveri, jossa toive alkoi saada tavoitteen muodon. Koulupaikkaa lapsille haettiin seuraavassa tammikuussa, ja vastikään realisoituneen yritysjärjestelyn myötä myös omat työkuvioni tuli suunnitella hyvin. Olin osaomistajana aiemmin kokonaan omistamassamme sote-alan yrityksessä uuden yhtiökumppanin kanssa. 

Elokuussa 2019 asetuimme asumaan Mijasin kuntaan, maltillisen matkan päähän lastemme koulusta. Arjen rytmi vakiintui tutusti lasten koulun ja tavanomaisten kodin askareiden ympärille. Uutta oli työrytmini kahden maan välillä ja uusi toimintaympäristö – miestäni huvitti jatkuva ihmetykseni loputtomasta auringonvalosta. Uusi arki tuntui hyvältä. Olin onnellinen ratkaisusta, jossa jokainen sai toteuttaa itseään toivomallaan tavalla. 

Syksy 2019 ei kuitenkaan edennyt työni saralla odotusten mukaisesti. Yhtiökumppanini uudet päätökset olivat johtaneet tilanteeseen, jossa jouduin luopumaan yrittäjyydestäni. Ratkaisu tuntui musertavalta, mutta päätin katsoa, miten asiat kehittyisivät. Itse työ oli edelleen inspiroivaa. Sain jatkaa silloisissa tehtävissäni, mutta yrityksemme toiminta ja sen myötä oma roolini yhtiössä oli yhä useammin muutospuheen kohteena. Tulevaa ennakoiden, olin hakeutunut jatkotutkinto-opiskelijaksi, joskin tuleva tohtorintutkinto oli varsin epämääräinen haavekuva jossain tulevaisuudessa. Tällainen suorittajaihminen tarvitsee kuitenkin aina suunnitelman B. 

Vuoden vaihteessa 2019–2020 aloin tunnistamisen sijaan tunnustaa itsessäni uupumisen merkkejä. Ystäväni huolehti jaksamisestani – olisiko syytä levätä? Ehkä olikin, mutta olin pelännyt jo pidempään, että jos pysähtyisin, en ehkä enää koskaan pääsisi liikkeelle. Kiireinen, yritysjärjestelyiden mylläämä työarki tuntui kaoottisuudessaankin tutulta ja turvalliselta. Kunnes sitten eräänä sunnuntaina, lounaalla yksin istuessani, tuli itku ja syntyi päätös. Työni tässä ja nyt on tehty. On todellakin syytä levätä. Sairausloma oli läpihuutojuttu, ja sain kaipaamaani aikaa miettiä hetken tapahtunutta.

Itkun alettua ei siitä meinannut tulla loppua. Se oli aluksi itkua pelkästä väsymyksestä. Reilut kymmenen vuotta olimme mieheni ja henkilöstömme kanssa rakentaneet yritystämme. Kipuilleet sen kasvukipuja, raivanneet ratkaisuja ja sulatelleet ¨sote-uudistuksia¨. Vähin eri itku sai helpotuksen sävyjä. Se mitä oli tehty, oli pyritty tekemään oikein ja huolella. Oli käännetty kiviä ja seisottu laatikon ulkopuolella. Oli onnistuttu ja luotu uutta. Ja lopulta ei enää itkettänyt. Oli vain hiljaisuus ja ihmetys. Oli maaliskuu 2020, ja koko Espanja meni kiinni. 

Korona-virus otti vähin erin vallan koko Euroopasta, koko maailmasta. Espanjassa otimme virusta vastaan eturintamassa. Päätös jäädä Espanjaan sulkutilasta huolimatta tehtiin lastemme koulun ehdoilla. Torstaisin saimme kuulla aina seuraavan kahden viikon toimintaohjeet. Myös sen avataanko koulut vai ei. Kesän 2020 aikana Espanjan hallinnossa kypsyteltiin päätös, että syksyllä kaikki lapset jatkavat lähiopetuksessa keinolla millä hyvänsä. Suomalaisittain hämmentävä tosiasia oli, että espanjalaisista lapsista kaikki eivät elä internetyhteyden päässä – käytännössä siis osalla lapsista oli jäänyt koko kevätlukukausi väliin. 

Eristyksissä olimme mekin, joskin liikkumiskiellon aikaan onnekkaita oman talon ja pihan osalta. Kerrostaloperheiden lapset viettivät kaksi kuukautta sisällä. Oli hämmentävää seurata kahden maan tapahtumia ja uutisointia samasta koettelemuksesta. Suomalaisena Espanjassa. Toivoin, että Suomi hyödyntäisi Espanjan kokemukset eturintamasta, mutta valitettavan vähäiseksi se arvioni mukaan jäi. Tarpeemme tehdä itse ja omannäköistä on meissä tiukassa. Kritiikkiä ja syytöksiä kyllä viljeltiin. Oli opettavaista oivaltaa loukkaantuvansa henkilökohtaisesti omasta kotimaasta kaikuvista, toiseen maahan ja sen kansalaisiin kohdistuvista puheista. 

Päivämme kuluivat kotona nelistään, samanlaisina. Emme juurikaan saaneet mitään aikaan. Jälkeenpäin olen onnellinen, että korona sulkuineen antoi minulle tekosyyn vain olla. Suorittajaihminen tarvitsee myös sellaisen. Koronan ja sulun ansiosta toipumiseni uupumuksesta sai käynnistyä rauhassa. Elämä sulkutilassa avasi silmäni sille, mille kaikelle olin huomaamattani ruuhkaisten yritys- ja työvuosien aikana sanonut ei. Sain mahdollisuuden lähentyä uudestaan jo teini-ikään ehtineen poikani ja aikuisiän eteisessä kolistelevan tyttäreni kanssa. Vuosien saatossa tiivis yrittäjäpariskunta alkoi muistuttaa jälleen avioparia. Oli aikaa kysellä taas myös omien kuulumisteni perään. Aloin herkistyä ympäristöni tapahtumille. Jokailtainen koronapotilaita hoitaville uutterille terveydenhuollon ammattihenkilöille järjestetty yleinen taputus oli liikuttava. 

Syksystä 2020 aktivoiduin tohtoriopintojeni saralla ja kypsyttelin päätöksen olla palaamatta enää takaisin aiempaan työhöni. Etäyhteydet avasivat opiskelijalle maailman kertaheitolla uudella tavalla. Enää ei juurikaan ollut väliä sillä missä asuit. Ja talvisesta asumisjärjestelystä Espanjassa näytti tulleen osa perheemme vuotuista arkea. 

Aloin opiskella myös espanjan kieltä. Kielitaidottomana koin jatkuvaa turhautumista ja riittämättömyyttä arkisissa kohtaamisissa ihmisten kanssa. Yhteisen, jaetun kielen luomia mahdollisuuksia on haastavaa kompensoida muilla keinoin. Nykyiset, espanjalaisen kotiopettajan kanssa toteutuvat viikoittaiset keskustelutunnit ovat kuin avoin ikkuna espanjalaiseen yhteiskuntaan. Naisen asemaan liittyvät näkökulmat, vahvistuva itsekeskeisyys ja nuorten hyvinvointi ovat tässä ajassa tärkeitä teemoja myös Espanjassa. Espanja on lähimenneisyydessä uudistanut lainsäädäntöään muun muassa eutanasian ja transsukupuolisuuden osalta. Loppujen lopuksi yhteiskunnalliset tarpeemme taitavat kohdata laajalti maasta riippumatta. 

Nykyisin talvinen arkeni Espanjassa täyttyy aineiston analyysivaiheessa olevasta väitöstutkimuksesta, kodin askareista ja moninaisista harrastuksista. Espanjalainen kiireetön ja aitoon kohtaamiseen perustuva arki on ollut omiaan tukemaan minua haparoivissa askeleissani kohti ajatusta, että olen olemassa, arvokas ja elossa ilman täyteen ahdettua kalenterianikin. Ihmiset itsessään ovat tärkeitä. Ihastelen kotona aikuistuvia lapsiani, ilman ympäristön asettamia yhteiskunnallisia paineita heidän nopeasta itsenäistymisestään. Sain yhteiseen perhearkeemme jatkoajan, jota en ollut kiireessäni osannut kaivata, mutta jonka menettämistä olisin taatusti myöhemmin surrut. Otan jälleen ensiaskelia myös yritystoiminnan saralla. Aktivoin yrittäjäurani alun toiminimeni, jonka puitteissa saan olla sopivina annoksina mukana sote-alan organisaatioiden kehittämistoimissa.

Uudessa ympäristössä koen yllättäen enemmän palanneeni juurilleni kuin löytäneeni uutta. Katson mielenkiinnolla tulevaisuuteen. Espanjasta on tapana sanoa, että siellä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. On ollut virkistävää elää tällaisen ajattelun ilmapiirissä. Sanovat, että oivallamme itsestämme paljon, kun rohkenemme vieraaseen seuraan. Kuka olen, mitä osaan tai mihin uskon? Talvet Espanjassa ovat tarjonneet tällaisiin oivalluksiin hyvän alustan. Tokikin ajattelen, että saman mahdollisuuden voi tarjota pienempikin muutos arkisissa rutiineissa.