Puhumisesta

Ihmisten välinen vuorovaikutus toteutuu puhumisena, kuuntelemisena, katseena, liikkeenä. Siinä käytetään sanallisia ja ei-sanallisia merkkejä, joita tulkitsemme. Vuorovaikutus on yhdessä olevaa yhteistoimintaa, jota siis voinee nimittää keskusteluksi. Puhuminen on niin arkipäiväistä, että harvoin tulee kysyttyä, miksi ihmiset puhuvat toisilleen. Puhe on sosiaalisen kanssakäymisen muoto, jonka avulla välitetään merkityksiä: tietoja, arvoja, asenteita ja tunnesisältöjä. Puhuminen liittyy vahvasti sosiaalisten suhteiden ja tilanteiden rakentamiseen, ja sen avulla voi vaikuttaa toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Puheen tavoitteena on saada myös jonkun toisen reagointia omaan puheeseen. josta syntyy puheenvuorojen ketju eli keskustelu. Puheen tunnusmerkkejä ovat puheenvuoron vaihtuminen puhujalta toiselle ja peräkkäisten puheenvuorojen liittäminen toisiinsa merkityksellisellä tavalla. Seuraava puhuja reagoi edellisen puhujan puheenvuoroon. Näin syntyy keskustelu.

Keskustelun keskeinen sosiaalinen tehtävä on intersubjektiivisen ymmärryksen ylläpitäminen, jonka  tarkoituksena on, että ihmiset yksilöllisyydestään huolimatta kykenevät ymmärtämään toisiaan. Intersubjektiivisuutta pidetään yllä erilaisin keinoin erityisesti kasvokkain tapahtuvassa vuorovaikutuksessa, josta syntyvät puheenvuorojen ketjut ovat yhteydessä toisiinsa jollakin mielekkäällä tavalla. Keskustelussa esiintyy paikoin myös ongelmakohtia eli puheen tuottamisen, kuulemisen ja ymmärtämisen ongelmia, joita ei aina välttämättä oteta edes käsittelyyn, vaan ne saatetaan ohittaa. Ymmärryksen tarkastaminen on keskeisin asia suhteessa toiseen puhujaan.

Keskustelun vuorovaikutus on monikanavaista: tarvitsemme vuorovaikutukseen kuuloaistia ja viestinnän kokonaisuuden ymmärtämiseen näköaistia, koska sen avulla tarkkaillaan puhujan elekieltä, ilmeitä ja kehon liikkeitä. Keskeinen viestintäkeino on puhuminen, ja muut vuorovaikutuksen keinot ovat havaittavia. Puhe ja kehon vuorovaikutuksellinen käyttö tapahtuvat niin samanaikaisesti ja rinnakkain, että niiden hahmottaminen keskustelutilanteessa ei aina ole helppoa. Käsien eleet ja kasvojen ilmeet havaitaan helposti, mutta kehon pieniä vuorovaikutuksellisia liikahduksia ei välttämättä havainnoida tietoisella tasolla yhtä helposti tai tarkasti.

Kieli ja puhutut sanat ovat ikkuna ajatteluun ja sen myötä toimintaan. Ajattelua ei ole ilman sanoja ja kieltä. Sanat ovat sanoja, joita täytyy ymmärtää, ja täytyy pyrkiä myös ymmärryksen syventämiseen. Emme voi olla dialogissa, ellemme päätä olla siinä. Tarvitsemme siihen toisen ja olemisen sosiaaliselle todellisuudelle. Sosiaalinen todellisuus rakentuu vuorovaikutuksessa, se  rakentuu kielen varaan ja ihmiset ajattelevat ja puhuvat sen avulla. Me molemmat konstruoimme tätä tilaa, ja vain siinä voi tuottaa sanoja, puhetta, vuorovaikutusta, ymmärrystä, dialogia ja reflektioita. 

Ihmiset ovat aina suhteissa toisiinsa, ja virittäydymme tosiimme monin eri tavoin. Virittäytyminen on Arnkillin ja Seikkulan mukaan kuin jatkuvasti etenevää tanssia, jossa käytämme toki sanoja itsen ilmaisuun, mutta paljon enemmän myös koko ruumiin tai kehon toimintoja: liikkeitä, eleitä, kasvon ilmeitä  ja äänenpainoja. Näissä suhteissa opimme myös hetkessä, kuinka toiset havaitsevat meidät ja vastaavat meille.  Mihail Bahtinin mukaan opimme tuntemaan itsemme suhteissa: ”Näe itseni sinun silmissäsi.” Toisen silmistä saadusta vastauksesta ihmisen keho tietää, onko tullut kuulluksi ja nähdyksi.

Kuulemisesta ja kuuntelemisesta

Kuulemisella tarkoitetaan prosessia, jossa otetaan vastaan erilaisia signaaleja, kun taas kuunteleminen on kognitiivinen prosessi, jossa kuulija antaa merkityksen eri signaaleille ja arvioi niitä. Kuunteleminen on aktiivista toimintaa, vaikkei se ulospäin juuri näy tai kuulu.

Työnohjaaja kuuntelee ohjattavien puhumisen tapaa ja havaitsee sanatonta viestintää, ja ohjattava aktivoituu sitä paremmin, mitä enemmän hänelle annetaan mahdollisuuksia ja tilaisuuksia puhua ja viestiä. Kuuntelemme sisältöjä ja erilaisia tarinoita, ongelmien kyllästämiä puheita, erilaisia poikkeuksia, pieniä havahtumisia ja liikehdintää. 

Kuuntelu, ajattelu ja tulkinta tapahtuvat kielen varassa. Kuuntelemme sanoja, niiden merkityksiä, sanojen painotuksia, vivahteita ja rytmiä. Kuuntelemme sanojen sävyjä, värejä ja käytetyn kielen välimerkkejä. Kuuntelemme sitä todellisuutta, johon työnohjattavan maailma ja senhetkinen minäkuva rakentuu. Vasta kun pysähdymme kuuntelemaan, voimme kuulla – myös silloin kun puhe ei ole sitä, mitä olemme tavallisesti oppineet kuuntelemaan. Sanaton viestintä, eri aistien käyttäminen, koskettaminen ja tunteiden näyttäminen korostuvat silloin, kun puhe ei ole ensisijainen viestintämuoto. Taitava kuuntelija osaa havainnoida myös puhujan sanatonta viestintää. Hän osaa arvioida kuultua ja tehdä päätelmiä havainnoistaan. Taitava kuuntelija osaa arvioida sanoman luotettavuutta sanallisten ja sanattomien vihjeiden avulla. Hän osaa erottaa keskeiset asiat ja tekee yhteenvetoja havainnoistaan. 

Kehollisuus vuorovaikutuksessa

Kielellisen ilmaisun vaikeutuessa kehollinen viestintä korjaa tilannetta. Kun sanoja ei löydy, keho tunnistaa olotiloja, joiden avulla voimme sanallistaa kokemuksia. 

Keholla voidaan viestiä ja luoda sosiaalisia tilanteita. Kehon eri asennoilla on osoitettu olevan tärkeä merkitys tarinankerronnassa. Asento kertoo hyvin paljon mielialoista, ja jopa kädenpuristus on tärkeä viesti. Ihmisen ryhti kuvastaa hänen tunnetilaansa ja viestii siitä.

Kehollisuudelle voidaan kuitenkin antaa monipuolisempia merkityksiä myös työyhteisöissä, jos  ihminen ymmärretään kehon, mielen ja sosiaalisen puolen yhteen kietoutumana, ensisijaisesti kinesteettisesti – kehon liikkeiden kautta – maailmaa aistivana olentona.

Relationaalinen mieli käsittää, että elämässä ja luonnossa kaikki tapahtuu systeemeissä, jotka perustuvat suhteisiin. Taustalla on intersubjektiivisuuden teoria ja kehityspsykologinen tutkimus. Relationaalinen mieli tutkii asiakkaan ja työntekijän virittäytymistä toinen toisiinsa ja vastavuoroista yhteensovittamista. Kohteena on näkyvä vuorovaikutus, asiakkaan autonomisen hermoston reaktiot ja kokemukset tilanteesta. Kehon viestien ja kielen ymmärtäminen on tärkeä työkalu työnohjauksissa, sillä se auttaa reflektoimaan itseä, ja samalla ohjattava kykenee myös oman sisäisen puheen laaja-alaiseen tarkasteluun. 

Työnohjaustilanteissa voi ohjattavassa havaita erilaisia tunnereaktioita, jotka saattavat olla vaikeita ja joskus ylivoimaisia. Ihmiset harvemmin suoraan sanoittavat tai selittävät kokemuksiaan. Puhumisen lisäksi havainnoinnin kohdistaminen kehoon avaa monia uusia tulokulmia tarttua merkityksellisiin asioihin. Kehon vireystilan tunnistaminen ja vireystilojen säätely mahdollistaa turvallisen kokemuksen vuorovaikutuksessa. Kun asiakas oppii tunnistamaan omaa vireystilaansa, hänellä on paremmat keinot itsesäätelyn avulla palautua takaisin nk. sietoikkunan alueelle. 

Vireystilasta ja sen säätelystä

Aivot kommunikoivat kehon kanssa ääreishermoston välityksellä. Ääreishermosto koostuu toiminnallisesti autonomisesta (tahdosta riippumattomasta) ja somaattisesta (tahdonalaisesta) hermostosta. Autonominen hermosto voidaan jakaa vielä sympaattiseen haaraan ja parasympaattiseen haaraan: sympaattinen haara aktivoituu stressin aikana ja parasympaattinen levon ja rentoutumisen aikana. Hermoston aktivoituminen tietystä ärsykkeestä vie ihmisen vireystilasta toiseen sopivassa vireysvyöhykkeessä. Vireystila kuvaa ihmisen psykologista ja fysiologista vireyttä, ja se on sidoksissa tunteiden käsittelyyn ja tätä kautta myös ajatuksiin itsestä ja ympäristöstä. 

Vireystila vaihtelee luonnollisesti ympäristön ärsykkeiden ja sen muutosten sekä ihmisen välittömän sisäisen tilan mukaisesti. Joustava vireystilan säätely mahdollistaa suoriutumisen senhetkisestä tehtävästä parhaalla mahdollisella tavalla. Kun ihminen innostuu tai joutuu stressaavaan tai uhkaavaan tilanteeseen, hänen vireystilansa nousee. Vireystila taas laskee, kun ihminen on rentoutunut tai levossa.

Haastavassa tilanteessa vireystila voi muuttua ylivireydeksi tai alivireydeksi, sillä puolustusjärjestelmä pyrkii selviämään tilanteesta vireystiloihin liittyvien mekanismien avulla.  Näiden kahden ääritilan välille jää sopiva vireystila eli sietoikkuna, jonka leveys on jokaisella melko vakiintunut. 

Vireystila vaikuttaa hyvin paljon vuorovaikutuksen onnistumiseen. Vireystilan vaihtelut tapahtuvat yleensä huomaamatta ja itsestään. Vireystilaan voi myös vaikuttaa tietoisesti. Suunnitelmallinen toiminta, ajattelu ja oppiminen mahdollistuvat parhaiten silloin, kun vireystila pysyy sietoikkunan rajojen sisäpuolella. Optimaalista vireystilaa kutsutaan sietoikkunaksi. Henkilö pystyy silloin toimimaan täysipainoisesti ja joustavasti sekä harkiten suhteessa ympäristöön ja itseensä. Keskittyminen ja tarkkaavuus ovat myös optimaalisessa tilassa ja kognitiiviset toiminnot ovat parhaimmillaan, jolloin uuden oppiminen on mahdollista. Sosiaalinen liittyminen eli vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa mahdollistuu, sillä silloin voidaan hallita tunteita, ajatuksia ja käyttäytymistä. Sietoikkunan alueella ihmisen keho ja mieli ovat hallitussa tilassa, jolloin on helpompi toimia ja on mahdollista tehdä tulkintoja ja sietää paremmin myös ympäristö aiheuttamaa kuormitusta. 

Työnohjauksessa käsiteltävät asiat voivat vaikuttaa ohjattavien vireystilaan. Vireystila vaikuttaa keskittymiskykyyn, jaksamiseen ja mahdollisuuteen käsitellä monenlaisia asioita työnohjauskontekstissa. Ohjattavan jännittyneisyys ja hermostuneisuus kielivät yleensä ylivireydestä tai hankalasta asiasta puhuminen saattaa ajaa hänet siihen nopeasti. Alivireyteen humpsahtaminen käy yhtä nopeaan; ohjattava ikään kuin ”putoaa pois paikalta”. Työnohjaajan tulisi havainnoida ohjattavan vireystila ja auttaa tätä tarvittaessa palaamaan optimaaliseen vireystilaan.  Työnohjaajan aktiivisuudella ja tilanneherkkyydellä saadaan työnohjausprosessia eteenpäin 

Onnistunut vuorovaikutus

Onnistuneella vuorovaikutuksella tarkoitetaan selkeää, yksiselitteistä, rakentavaa ja kaksisuuntaista viestien välittymistä niin, ettei viesti muutu sen lähettämisen ja vastaanottamisen välillä. Kun ihmiset viestivät toisilleen, he myös vaikuttavat tietoisesti ja tiedostamattaan toistensa tunteisiin ja ajatuksiin, mikä aiheuttaa erilaisia reaktioita. Viestinnässä merkitykset syntyvät ja uusiutuvat ihmisten välisten vuorovaikutusten tuloksena.

Riittävän hyvä vuorovaikutus rakentuu toimivalle ei-kielelliselle perustalle. Katse, ilmeet, minimipalaute, äänenkäyttö sekä olemisen tapa ja läsnäolon taito ovat lopulta merkityksellisemmät kuin kielellinen puoli. Onnistuneessa vuorovaikutuksessa on kuuntelemista, kuuntelua, puhumista, sanojen ja yhteisen kielen synkroniaa. Se on myös kehon havainnointia ja peilaamista samaan suuntaan.  Se on asiakkaan relationaalisen mielen ymmärrystä. Vuorovaikutuksen tulisi olla sellainen, että siitä jää sydämeen mieluisa jälki. Kun joku on joskus sinua niin paljon arvostanut, katsonut ja nähnyt sekä kuunnellut, siitä jää jälki – ei näkyvä mutta sellainen, jota kantaa sydämessään. 

Onnistunut vuorovaikutus kumpuaa psykologisesta turvallisuudesta, johon vaikuttavat keskinäinen kunnioitus ja luottamus. Psykologinen turvallisuus liittyy yksilön ryhmässä kokemiin toimintamahdollisuuksiin. Keskeistä on se, miten yksilö kokee ryhmän normit. Luottamuksella tarkoitetaan enemmän sitä, miten yksilö näkee toisen henkilön. Psykologisen turvallisuuden käsite voidaan määritellä yksilöiden jaettuna käsityksenä tai uskomuksena siitä, että ryhmä on turvallinen ja jokainen voi olla oma itsensä ilman, että joutuu naurunalaiseksi. Psykologisesti turvallisessa tilanteessa kunnioitetaan toisen osaamista ja suhtaudutaan toiseen myönteisesti, mikä mahdollistaa avoimen keskustelun. Psykologisesti turvallisessa tilassa hyödyt asioiden sanomisesta ääneen ovat suuremmat kuin haitat. 

Onnistunut vuorovaikutus avaa ovet reflektiolle ja dialogisuudelle sekä ottaa huomioon relationaalisen mielen ymmärryksen.