Edellisessä Ratkes-lehden numerossa oli rikos- ja riita-asioiden sovittelua sen tuloa Suomeen esittelevä juttu (Leila Piiparinen: Sovittelu antaa mahdollisuuden kohtaamiseen, keskusteluun ja hyvittämiseen). Rikos- ja riita-asioiden lisäksi sovittelusta on tullut yhä käytetympi työkalu esim. kouluissa ja työpaikoilla. Erilaisia sovittelijakoulutuksia on paljon tarjolla. Ratkaisukeskeisyys tuo sovitteluun oman mausteensa, jota kaikista sovittelukäytännöistä ei löydy. 

Kesäkuun alussa SFiO (Solution Focus in Organisations)-Suomi kokoontui sovitteluteemaiseen webinaariin hahmottamaan mitä ratkaisukeskeinen sovittelu on. Äänessä oli otos sovittelun ratkaisukeskeisiä konkareita eli Katja Kiiski, Bodil Mickels, Lari Karreinen ja Pia Talonpoika. Tässä artikkelissa heistä kukin kuvaa ratkaisukeskeistä sovittelua omasta näkökulmastaan.

Katja Kiiski: Ratkaisukeskeisen sovittelun kulusta on jo olemassa hyödyllisiä hahmotuksia

Järvisen ja Luhtaniemen (2013) mukaan sovittelun peruskäsitteitä ovat restoratiivisuus, osallisuus, dialogisuus ja ratkaisukeskeisyys. Sovittelija voi omalla toiminnallaan vaikuttaa merkittävästi dialogisuuden ja ratkaisukeskeisyyden toteutumiseen ja edistää näin restoratiivisuutta ja osallisuuden kokemusta sovittelussa. Ratkaisukeskeisessä sovittelun korostuu se, mitä osapuolet haluaisivat konfliktin sijaan ja miten se voidaan saavuttaa. Huomio on tulevaisuudessa. 

Omaa työskentelyäni sovittelijana on ohjannut alla oleva Järvisen ja Luhtaniemen (2013) kiteytys ratkaisukeskeisestä sovittelusta, joka mahdollistaa toiveikkuuden ja muutoksen sekä sovitteluprosessiin olennaisesti kuuluvien tunteiden ja tarpeiden kuulemisen.

”Ratkaisukeskeisen ajattelun mukanaan tuoma voimavarojen, vahvuuksien ja ihmisten omien arvojen kunnioitus luo pohjaa toiveikkuudelle, tulevaisuuteen orientoitumiselle ja muutoksen mahdollisuudelle sen sijaan, että keskitytään konfliktien syiden ja seurausten tarkasteluun. Tämä ei kuitenkaan sulje pois tunteiden ja työolosuhteiden tarkastelua”. (Järvinen ja Luhtaniemi 2013)

Fredrike Bannink (Bannink 2011) on kuvannut artikkelissaan ”Solution Focused Conflict Management In Teams And In Organisations” ratkaisukeskeisen sovittelun prosessia. Artikkelissa on mukana kuvaus yhden tiimin kolmen kerran ratkaisukeskeisestä sovittelusta aloituksesta arviointiin.

Banninkin prosessissa osapuolet saavat ensimmäisessä tapaamisessa mahdollisuuden kertoa kertoa aiemmin tapahtuneista itselleen keskeisimmät ja tärkeimmät asiat:

• Kun ajattelet tapahtuneita asioita, mitä sinun kannaltasi keskeisiä asioita haluat nostaa esille? Miltä tilanne on tuntunut? Mitä muuta haluat kertoa?
• Mitä toivot tilalle, mitä pitäisi tapahtua?
• Kun ajattelet yksilötapaamisissa tai tässä puhuttuja asioita, mitkä ovat olennaisia sopimuksen tekemistä ajatellen?
• Olemmeko käsitelleet riittävästi tapahtunutta, jotta voimme lähteä keskustelemaan ratkaisuista?

Omassa sovittelutyössäni käytän pääsääntöisesti restoratiivisen ja ratkaisukeskeisen sovitteluprosessin yhdistelmää: alkuinfo, yksilötapaamiset, yhteinen keskustelu ja seuranta. Mielestäni yhteinen tapaaminen voidaan aloittaa yllä olevilla kysymyksillä sen jälkeen, kun sovitteluun osallistuneet ovat saaneet yksilötapaamisissa kertoa perusteellisesti oman tarinansa ja kokemuksensa erilaisine ajatuksineen, tunteineen ja tarpeineen tapahtuneesta. Tämä edellyttää myös sitä, että yksilötapaamisissa on pohdittu, minkälaista toivottua tulevaisuutta halutaan ja miten sen voi saavuttaa. 

Kokemukseni mukaan yksilökeskusteluilla on iso merkitys sille, minkälaisin ajatuksin ja tavoittein osapuolet tulevat yhteiseen tapaamiseen. Osa toivoo, että mennään jo eteenpäin ja osa haluaa kertoa enemmän aiemmista tapahtumista. Olen huomannut, että yhteisissä keskusteluissa janatyöskentely on tuonut osallistujille toiveikkuutta. Tällöin esimerkiksi saadaan kaikille näkyville, että tilanne on jo parantunut. Tilanteessa, jossa joku ei halua käyttää numeroita, olen kysynyt, ollaanko yli vai alle puolen välin. On tärkeää sanoittaa, miten johonkin kohtaan on päästy, mikä jo toimii esimerkiksi yhteistyössä.

Bodil Mickels: Restoratiivisuus ja ratkaisukeskeisyys ovat hyvä pari

Sovittelu perustuu restorratiiviseen lähestymistapaan, mikä erityisesti korostaa osapuolten välisen vuorovaikutuksen tärkeyttä, eli osapuolet löytävät itse ratkaisunsa konfliktitilanteessa. Restoratiivisesti ajatellaan, että vahinkoa korjataan osapuolten valitsemalla tavalla, esimerkiksi pyytämällä anteeksi, muuttamalla toimintatapoja jne. Ja samalla kun vahinkoa korjataan, yritetään luoda pohjaa osapuolten välisten suhteiden eheyttämiseksi, jotta tulevaisuudessakin vältyttäisiin konfliktitilanteista.

Rikosasioissa osapuolet usein eivät tunne toisiaan entuudestaan, joten joskus he eivät edes ole tekemisissä toistensa kanssa tulevaisuudessa, toisin kuin esim. naapuririidoissa, missä naapuri edelleen tulee asumaan lähellä. Tai työpaikoilla ja koulussa, missä kollegan tai luokkakaverin kanssa tehdään yhteistyötä jatkossakin.

Ratkaisukeskeisesti ajatellen huomaamme, että restoratiivisessa ajattelussa on paljon meillekin tuttua, esimerkiksi se, että ajattelemme että ihmiset itse parhaiten voivat ratkaista ongelmansa, jos annetaan siihen mahdollisuus (ilman ulkopuolista ”tuomaria” ja ”rangaistusuhkaa”). Ratkaisukeskeisyydessä myös korostamme vuorovaikutuksen merkitystä.

Restoratiivisuus ja ratkaisukeskeisyys voisivat näin ollen hyvin täydentää toisiaan. Ehkä me ratkaisukeskeisesti toimivat ohjaajat ja sovittelijat voisimme oppia enemmän retroaktiivisesta ajattelusta vahingon korjaamisesta? Ja ratkaisukeskeisyydestä löytyy monta tapaa suunnata tulevaisuuteen ja löytää osapuolten voimavaroja ratkaisujen löytämiseksi. Molemmat lähestymistavat siis pyrkivät edistämään hyvinvointia ja ihmisten omaa toimijuutta sekä rakentaa toimivaa ja rakentavaa vuorovaikutusta.

Ratkaisukeskeistä sovittelua käytetäänkin yhä enemmän varsinkin työpaikoilla ja kiinnostus sovittelun mahdollisuuksiin kasvaa. Koska sovitteluprosessi useimmiten on lyhyempi ja nopeampi kuin esimerkiksi työnohjaus, niin voi syntyä myös sellaista väärinkäsitystä, että sovittelu olisi konfliktitilanteissa eräänlainen ”quick fix”-menetelmä. Joskus sovintoa syntyykin hyvin nopeasti. Toisenlaisissa tilanteissa sovittelu voi olla osa laajempaa prosessia ja joskus sovittelu menetelmänä ei ehkä olekaan se paras vaihtoehto. On siis hyvä perehtyä tarkemmin sovittelun antamiin mahdollisuuksiin ja varsinkin siihen mitä ratkaisukeskeinen näkökulma tarkoittaa sovitteluprosessissa.

Pia Talonpoika: Huomio kieleen ja tienhaarakysymyksillä eteenpäin

Työyhteisöissä osapuolet saattavat kokea sovittelu-sanan vieraaksi, koska mieltävät sen liittyvän rikosten sovitteluun. Joskus voi olla helpompi puhua esimerkiksi tuetusta keskustelusta. Silloinkin osapuolille kerrotaan, että tuettu keskustelu on prosessi, johon kuuluu eri vaiheita. Tavoitteena on yksilötapaamisten jälkeen yhteistapaaminen, jossa voidaan hyvinkin yksityiskohtaisesti sopia, miten tilanteesta jatketaan eteenpäin niin että jonkinlainen työtoveruus on mahdollista. 

Joskus on myös tullut vastaan tilanne, jossa joku osapuolista kieltää konflikti-sanan käytön, koska kokee sen liian arvolatautuneeksi. Tällöin on voitu yhdessä sopia, mikä olisi parempi sana kuvaamaan tilannetta siten, että osapuolet sen hyväksyvät. 

Yksilökeskusteluissa ovat tärkeitä ns. tienhaarakysymykset (Antti S Mattilaa mukaillen, Näkökulman vaihtamisen taito, 2006). On hyvä pohtia, millainen on tulevaisuus, jos konfliktiin osallisten välille ei synnyt riittävää työtoveruutta. Millainen olisi tulevaisuus tällöin henkilön itsensä, työyhteisön ja muiden ihmisten kannalta? Toisaalta mitä seuraisi konfliktin ratkeamisesta, ja ennen kaikkea kumpi tie on henkilön omien arvojen ja tärkeänä pitämien asioiden mukainen.

Tunteiden sanoittaminen on tärkeää jo ensimmäisissä yksilökeskusteluissa. Työympäristössä osalliset saattavat joskus vedota siihen, että asioista tässä vain kinastellaan. Tärkeää on kuitenkin päästä puhumaan siitä miten tunteet vaikuttavat työntekoon ja jaksamiseen. Tunteista on hyvä keskustella yksilökeskusteluissa riittävästi, niin että henkilöt pääsevät eteenpäin miettimään omalta kannaltaan asioita, joista voisivat sopia toisen osapuolen kanssa yhteistapaamisessa – omista tunteista huolimatta.

Sovittelija voi myös valmistella osapuolia, että tarkoitus on luoda ns. rohkea tila (Miriam Attias käyttää tätä termiä kirjassaan Identiteetit, konfliktit ja sovittelu, 2020 (Arao & Clemens, 2013, From Safe Spaces to Brave Places: A New Way to Frame Dialogue Around Diversity and Social Justice)). Rohkeassa tilassa turvallisuuden vastakohta ei ole turvattomuus tai riitaisuus, vaan tila, joka on rohkea, kannustava ja tukea antava ja jossa kuitenkin yhdessä tunnustetaan, että siellä voi olla keskustelua tai tunteita, jotka tuottavat esimerkiksi epämukavuutta tai vaivaannuttavaa hiljaisuutta.

Lari Karreinen: Loppusanat

Sovittelutilanteen ydin on molemminpuolisen kuulluksi tulemisen vahvistaminen. Kun osapuolet ovat tulleet riittävästi kuulluksi, aukeaa tilaa ajatella toisin, miten jatkossa voisi olla paremmin.

Sovittelua ei voida typistää pelkäksi keskusteluksi, vaan olennaista on prosessi. Ratkaisukeskeiset sovittelijat ovat kehittäneet hieman erilaisia prosesseja eikä yhtä vakiintunutta mallia ole. Tässä kohtaa voitaisiin puhua ratkaisukeskeisen sovittelun mielenmallista, joka ohjaa sovittelijaa hyödyntämään osallistujien vahvuuksia, myönteisiä poikkeuksia sekä luomaan toivottua tulevaisuutta samalla mukauttaen prosessia osallistujien ja tilanteiden tarpeeseen.