Työni nuorten parissa on ollut itselleni monella tapaa merkityksellistä. Jokainen kohtaaminen on ollut ainutlaatuinen, joskus haastava, usein opettavainen. Jo alkuvaiheessa ymmärsin, kuinka tärkeää on nähdä nuori ihmisenä tilanteensa takana. Ratkaisukeskeinen ajattelu on auttanut minua juuri siinä.

Olen kohdannut monia nuoria, joita on pidetty haastavina tai jopa asenneongelmaisina. Positiivista palautetta on ehkä pyritty antamaan, mutta negatiivista on ollut helpompi löytää. Surullisen moni heistä on kadottanut uskonsa tulevaisuuteen ja siihen, että muut tai yhteiskunta kantaisivat. Nykyiset säästötoimet rapauttavat toivoa entisestään. Useat tutkimukset osoittavat, että nuorten luottamus maailman tai ihmiskunnan tulevaisuuteen on heikentynyt merkittävästi viime vuosina (mm. Nuorisobarometri 2024, Sitran Tulevaisuusbarometri 2025).

Nuoruus on aikaa, jolloin oma identiteetti rakentuu suhteessa muihin. Vertailu, arvostelu ja suorituspaine ovat arkipäivää: sosiaalisen median luomat ulkonäkö- ja elämäntapa odotukset lisäävät epävarmuutta. Kuka on kauniimpi, suositumpi, kenellä on selkein suunnitelma tulevaisuudelle? Nuoret altistuvat valtavalle määrälle informaatiota ja odotuksia, joiden keskellä on vaikea löytää oma ääni. He elävät ajassa, jossa yhteiskunta korostaa individualistisia odotuksia: pitäisi suoriutua ja selvitä itse, tietää oma suunta ja rakentaa identiteetti varhain.  

Moni nuori etsii paikkaansa yhteiskunnassa, ja esimerkiksi sukupuoli-identiteetin moninaisuus tai kuuluminen neurokirjoon voi tehdä tästä etsinnästä erityisen haastavaa, jos ympäriltä puuttuu ymmärrystä ja hyväksyntää. Mielenterveyden haasteet ovat lisääntyneet, ja avun piiriin pääsy voi olla hidasta tai epävarmaa. Moni kokee ettei saa epäonnistua tai pyytää apua, vaikka juuri tässä vaiheessa tarvittaisiin eniten tukea, rinnalla kulkijaa ja armollisuutta itseä kohtaan. Nuori tarvitsee turvallisia aikuisia, jotka eivät pelkää kohdata vaikeuksia, mutta osaavat myös huomata toivon, vahvuudet ja pienet askeleet eteenpäin.

Vastarinta on viesti jostain tärkeästä

Työntekijänä tunnistan turhautumisen, joka syntyy, kun nuorta ei tunnu kiinnostavan mikään ja vastaukset ovat ”en tiiä” tai ”ihan sama”. Olen kuitenkin oppinut, että vastarinta on aina viesti jostain tärkeästä. Sen äärelle kannattaa pysähtyä, suhtautua uteliaasti ja arvostavasti. Mitä tämä kertoo? Mistä nämä suojamekanismit ja uskomukset ovat syntyneet, ja mitä inhimillistä tarvetta ne ovat joskus palvelleet?

Olen pohtinut paljon omaa suhdettani nuoriin. Tarvitaan tietoista läsnäoloa, ettei lähde korjaamaan, pelastamaan tai analysoimaan, vaan pysähtyy kuulemaan. Ratkaisuja ei etsitä heti, vaan luodaan ensin tila, jossa on turvallista kertoa miltä tuntuu. Moni nuori kaipaa tunteidensa ja kokemustensa validointia, ei vähättelyä ”vaiheina” tai ”draamailuna”. On tärkeää sanoittaa: ”Tuo kuulostaa todella raskaalta. Olet joutunut kantamaan paljon. Kerro lisää, olen tässä.”

Vuorovaikutus nuoren ja työntekijän välillä ei vain edistä muutosta, vaan se voi olla muutos itsessään. Turvallinen suhde voi korjata aiempia kokemuksia ja muuttaa käsitystä omasta arvosta. Moni määrittelee itsensä ongelmien kautta, osalla se on ehkä ollut ainoa keino saada apua. Puheessa kuuluu häpeää, syyllisyyttä ja itsekritiikkiä. Aidosti annettu myötätunto, vahvuuksien näkyväksi tekeminen ja aito palaute voivat mahdollistaa uudenlaisen identiteetin rakentumisen. Nuoret tunnistavat helposti teennäisen kehumisen. Palautteen on tultava sydämestä. On nähtävä toinen arvokkaana ihmisenä, ja se on mahdollista vain aidon kohtaamisen ja empatian kautta.

Ratkaisukeskeisyys on tapa olla suhteessa toisiin ihmisiin

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa on minulle enemmän kuin työmenetelmä. Se on tapa olla suhteessa toiseen ihmiseen. Se tarkoittaa hyvän huomaamista, toivon esiin nostamista ja sen tunnistamista, mikä jo toimii. Nuorten kanssa tämä näkyy konkreettisesti: he suoristavat selkänsä, kun saavat kertoa onnistumisistaan tai kiinnostuksenkohteistaan. Mitä tekemistä kohtaan tunnet innostusta? Missä olet saanut positiivista palautetta? Mitä teet silloin, kun kaikki muu unohtuu?

Ratkaisukeskeisyys ei tarkoita ongelmien ohittamista, vaan erityistä pysähtymistä niiden hetkien äärelle, jolloin ongelma on poissa tai pienempi. Silloin voidaan yhdessä kysyä: mitä tein toisin, mitä vahvuuksia hyödynsin ja miten voisin tuoda niitä lisää arkeeni?

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa on auttanut minua luopumaan kontrollista. En tarvitse kaikkia vastauksia. Nuori tuo ne usein itse mukanaan, kun luottamus syntyy ja kysymykset ovat oikeita. Kun nuori kokee olevansa osaava ja kykenevä, hän ottaa itse askelia eteenpäin. Lopulta tavoitteena on, että nuoresta tulee oman elämänsä auttaja työntekijän sijaan. Henkilö, joka uskoo itseensä ja mahdollisuuteensa vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteen.

Kohottamisen taito

Ohjaus on ennen kaikkea vuorovaikutussuhde, jossa korostuvat kolme K:ta: kohtaaminen, kehittyminen ja kohottaminen. Kohtaaminen on kiinnostusta, empatiaa ja tunteiden hyväksymistä. Kehittyminen tarkoittaa oppimista ja muutosta, joka tapahtuu pienin askelin, nuoren omista tavoitteista käsin. Tärkeintä on yksilöllisyys: mitkä ovat juuri tämän nuoren tarpeet ja suunta? Arkeen siirrettävät, konkreettiset askeleet lisäävät onnistumisia ja niiden myötä motivaatiota. Kohottaminen on ehkä tärkein tehtäväni. Epävarmuudet kuten ”osaanko, riitänkö, pystynkö” nousevat usein esiin. Siksi haluan pysähtyä onnistumisten äärelle, sanoittaa ne ääneen ja vahvistaa nuoren uskoa itseensä ja pystyvyyteensä.

Ratkaisukeskeinen viitekehys on antanut minulle välineitä, mutta ennen kaikkea näkökulman kohdata toinen ihminen mahdollisuuksien, ei ongelmien kautta. Minulle ratkaisukeskeisyys on arvovalinta. Tahto vaalia toivoa kärsimyksen keskellä. Taito nähdä hyvää vaikeuksista huolimatta. Kyky löytää ongelmien takaa muutostoiveita. Halua kyseenalaistaa tulkintoja ja näkökulmia. Uskomus ihmisen pystyvyyteen, vahvuuksiin ja voimavaroihin.

Tätä meidän jokainen nuori ansaitsee.