”Luonto tarjoaa perustan omalle itsenäiselle olemassaololle. Tämä perusta ei ole riippuvainen muiden ihmisten jatkuvasta kannattelusta tai heittelehdi muiden ihmisten hyväksynnän mukaan. Luonto edustaa pysyvää ja tuttua tässä muuttuvassa maailmassa.”

Näin sanoi Rauna Mannermaa vuonna 1997 radio-ohjelmassa Mitä teitte luonnolle? Ajatus on entistä ajankohtaisempi juuri nyt, kun ihmiset elävät epävarmuudessa monin eri tavoin. Ihmiset ovatkin hakeutuneet yhä enemmän luontoon – kuka tietoisesti, kuka vaistoaan seuraten.

Emme ole luonnosta riippumattomia tai siitä itsellisiä. Systeemiteoreettinen näkökulma todentaa hyvin sen, mitä luonnossa tapahtuu: kaikki vaikuttaa kaikkeen, yksi muutos saa aikaan toisia ja kokonaisuuden osat ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Myös me ihmiset koemme tämän vuorovaikutuksen kehollisesti ja psyykkisesti: meissä herää tiedostamatta multimodaalinen käsitys itsestämme osana luontoa. Emme ainoastaan ole olemassa tai tee asioita vaan koemme asiat ja niiden yhteydet monimutkaisemmin ja vivahteikkaammin.

Kun jaamme koko ihmiskunnalle yhteisen ja geneettiselle pohjalle perustuvan tarpeen olla yhteydessä luonnon kanssa (tätä kutsutaan biofilia-hypoteesiksi), on vain loogista ajatella, että käsitämme ympäristömme koostuvan erilaajuisista kokonaisuuksista sekä niiden keskinäisistä suhteista. Siksi ympäristön laatu ja konteksti ovat tärkeitä. Tätä käsittelee esimerkiksi Bronfenbrennen ekologinen systeemiteoria.

Elämme tällä hetkellä post-humanistista ja post-ekologista aikaa, jossa olemme alkaneet kyseenalaistaa ihmiskeskeisen ajattelun ja sitä seuranneet opit.

Maailma unholaan jääköön 

Koska rationaalinen ajattelu ei ole ainoa tapa saada tietoa maailmasta, on tärkeää ymmärtää, että kehossa koetut tunteet ja aistimukset ovat merkityksellisiä. Fenomenologiassa puhutaan asubjektiivisesta, subjektin ylittävästä kokemuksesta. 

Tästä on hyvä esimerkki niin sanottu metsänpeittoilmiö, luontokokemus, joka tunnetaan jo 1800-luvun suomalaisessa kansanperinteessä. Metsänpeitto tarkoittaa suomalaisessa uskomusperinteessä sellaista tilaa tai paikkaa, johon luonnossa kulkeva ihminen joutuu. Se voi olla tunne eksymisestä, uppoutumisesta ja ajan tajun katoamisesta.

Samantyyppisiä transsendenttisia eli yliluonnollisia perinteitä tunnistetaan maailmassa muillakin metsäisillä alueilla.

Arvellaan, että ilmiön taustalla on ihmisen syvä yhteys metsään. Kulkeminen metsässä pitkään yksin irrottaa meidät tavanomaisesta aistimaailmastamme ja ääniärsykkeistä. Metsän hiljaisuus ja mystisyys voivat jo itsessään olla mielen valtaava, poikkeuksellinen kokemus.

Metsänpeitto on kokemus itsenäisyydestä ja viipymisestä rakennetun ympäristön ulkopuolella; se on lumoutumisen ja vapauden tila. Metsässä ihminen unohtaa sosiaalisen itsensä ja havahtuu ruumiilliseen olemassaoloonsa. 

Tällaiset asubjektiiviset yhteyden kokemukset – havahtumiset siihen, että on osa tätä maailmaa – edellyttävät hidastamista. On oltava aikaa hiljentyä, kuunnella, aistia ja tuntea.