Kuvittele, että kysyt läheiseltäsi tai asiakkaaltasi tämän vointia, ja hän kertoo olevansa surullinen. Millaisia ajatuksia mieleesi alkaa nousta?

Vaikka kuolema kuuluu elämään, se on monelle etäinen ja arjessa vieras asia. Yhä edelleen niin terveydenhuollon ammattilaiset kuin heidän asiakkaansa saattavat puhua surun vaiheista ja surutyöstä. Nämä teoriat esittävät, että esimerkiksi läheisen kuolemasta aiheutunut suru jakautuu eri vaiheisiin ja että surua työstämällä voimme päästä siitä eroon – mieluiten mahdollisimman pian! Todellisuudessa suru vaatii aikaa ja tilaa.

Vaikka suru voi tuntua pelottavalta, sillä ja suremisella on tärkeä tehtävä: ne auttavat surevaa sopeutumaan menetykseen. Tässä tehtävässä ei ole valmista kaavaa, vaan jokaisen suru on ainutlaatuinen; menetyksen todentuminen arjen käytännöissä, surevan sisäisessä maailmassa ja suhteessa kuolleeseen toteutuu aina yksilöllisesti ja saa kestää niin kauan kuin on tarpeen. Vaikka se sattuu, suru ei ole sairaus, mutta pitkittyessään se voi sairastuttaa. Siksi on tärkeää tunnistaa, milloin sureva tarvitsee tukea ja millaista sen tulisi olla.

Surureaktiot voivat olla voimakkaita ja ilmetä kehollisesti, emotionaalisesti tai käyttäytymisessä. Niihin vaikuttavat muun muassa surevan elämäntilanne, arvot, sosiaaliset suhteet ja menetyksen tapa. Ennen surevan kohtaamista ammattilaisen on hyvä pohtia paitsi suruhistoriaansa myös ennakkoluulojaan ja -ajatuksiaan, kuten suhtautumistaan eri kuolintapoihin tai surevan ja vainajan väliseen suhteeseen. Itsetuntemus auttaa ammattilaista löytämään sopivan ammatillisen etäisyyden surevaan asiakkaaseen.

Kun ammattilainen kohtaa surevan, tilanteen on tunnuttava kiireettömältä tiukista aikatauluista huolimatta. Tämä ja rauhallinen läsnäolo luovat turvaa. Tunteet voivat nousta pintaan voimallisina, ja ammattilaisen on kyettävä sekä kohtaamaan surevan tunnepurkaukset ja irrationaaliset ajatukset että auttamaan tarpeen tullen tätä rauhoittumaan.

Kun sureva kertoo kokemuksestaan, on tärkeää antaa hänelle tilaa kärsivällisesti kuunnellen ja hänen toiveensa huomioiden: kaipaako hän lohdutusta, ohjausta palveluihin vai jotain muuta. Haitallisia kliseitä, lupauksia surun nopeasta helpottumisesta ja menetyksen sanoittamista hänen puolestaan tulee välttää. Kun surevaa rohkaistaan puhumaan omin sanoin, hän voi itse määritellä menetyksen merkityksen ja sen, miten hän tulee surunsa kanssa toimeen.

Surevan arjen sujumisen kannalta on olennaista selvittää, miten hän selviää päivittäisistä asioista. Jos perheessä on lapsia, kuka huolehtii heistä? Kuka huolehtii surevasta? Onko apua saatavilla käytännön asioissa, kuten hautajaisten järjestelyssä? Perusasioista, kuten syömisestä, juomisesta ja liikkumisesta, voi myös muistuttaa. Liikkumisen ei tarvitse olla raskasta, sillä pienikin kehon liikuttaminen, kuten käynti postilaatikolla, voi antaa hetkeksi muuta ajateltavaa ja rauhoittaa hermostoa.

Ammattilaisen vastuulla on ohjata tai esitellä surevalle palveluita ja tukia, joihin tämä on oikeutettu. Jos sureva ei tarvitse apua heti, saattaa hän silti tarvita sitä myöhemmin. Tämän vuoksi on tärkeää varmistaa jälkikäteen, ettei sureva ole jäänyt yksin tyhjän päälle ilman tukea, erityisesti jos hänet on ohjattu eteenpäin. Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että sureva ei välttämättä koe tarvetta ulkopuoliselle avulle myöhemminkään.

Surevia kohtaavan ammattilaisen on huolehdittava myös itsestään. Ajantasaisen tietotaidon ylläpitämisen lisäksi on tärkeää tarkkailla omaa jaksamista, jotta vaativuus itseä kohtaan ja korostunut vastuullisuus eivät kuormita liikaa. Vain hyvinvoiva ammattilainen voi tarjota apua ja tukea, joka kantaa surevaa eteenpäin ja pystyy antamaan tämän surulle sen tarvitseman tilan.