Ratkaisukeskeisen lähestymistavan yksi keskeisiä lähtökohtia on ajatus siitä, että asiakas on itse oman elämänsä paras asiantuntija. Hän määrittelee itse oman suuntansa ja ratkaisut ovat jo olemassa hänellä itsellään, ne vain odottavat löytymistään. Tämän perusoletuksen myötä ratkaisukeskeinen työote on mainio keino tukea asiakkaan mentalisaatiota esimerkiksi lyhytterapiaprosessissa. Halusin tutustua lyhytterapiaopintojeni yhteydessä tarkemmin mentalisaatioon, ja siitä syntyi opinnäytetyö, josta tämä artikkeli on tiivistelmä.  Mentalisaation ymmärtäminen tuo mielestäni näkyväksi sitä ilmiötä ja prosessia, joka lyhytterapiaprosessissakin parhaimmillaan tapahtuu. 

1 Johdanto

Mentalisaatio tarkoittaa kykyä hahmottaa mielen aktiivista toimintaa itsessä ja toisissa ihmisissä. Se on pyrkimystä nähdä ihmisen käyttäytymisen taakse ja pohtia, minkälaisia mielen tiloja käyttäytymisen takana on. Mentalisaation avulla ymmärtää toisaalta itseään, mutta myös muita. Kun ymmärrämme, millaiset ajatukset, toiveet, tunteet, uskomukset tai kokemukset vaikuttavat toisen käyttäytymiseen, väärintulkintojen mahdollisuus vähenee (Mentalisaatioyhdistys,fi 2024, Pajulo ym. 2015). Mentalisaatioteorian kehittäjänä pidetään Peter Fonagya, joka on teoriassaan yhdistellyt muun muassa psykoanalyyttistä teoriaa, kiintymyssuhdeteoriaa sekä kognitiivista psykologiaa (Ruutu & Putkisaari 2022). Mentalisaatiosta ei ole ollut alun perin tavoitteena kehittää uutta terapiasuuntausta, vaan sen katsotaan koskevan kaikkia terapioita, koska itsensä tutkiminen ja oman mielen ymmärtäminen vaatii mentalisaatiota sekä asiakkaalta että terapeutilta (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022). 

Terapiassa tapahtuvassa vuorovaikutuksessa, yhteisessä dialogissa on hyvä mahdollisuus kehittää mentalisaatiota. Kun terapeutilla on kykyä säilyttää asiakkaan mieli mielessään ja suhtautua häneen aktiivisena ja tavoitteellisena toimijana, myös voimakkaissa tunnetiloissa, auttaa se asiakasta reflektoimaan ja vahvistamaan toimijuuttaan (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022). 

2 Mentalisaatio käsitteenä

Mentalisaatio on mielellinen prosessi, jossa yksilö tulkitsee sekä toisen ihmisen että oman toimintansa perustuvan tavoitteellisiin mielentiloihin, kuten halut, toiveet, tunteet, uskomukset ja käsitykset (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022). Mentalisaatiolla tarkoitetaan halua ja kykyä huomioida mielentiloja niin itsessä kuin toisessa ja se on kykyä pohtia, millaisia erilaisia mielentiloja voi piillä ulospäin näkyvän reagoinnin ja käyttäytymisen takana. Mentalisaatioon littyy myös kyky arvostaa oman ja toisen mielen pohdintaa siitä huolimatta, että emme aivan varmuudella voi koskaan tietää toisen ihmisen kokemusta (Pajulo ym, 2015). 

2.1 Mentalisaation ulottuvuudet

Mentalisaatiossa on kyse sekä itsereflektiosta että toisen mielen ja sen erillisyyden ymmärtämisestä,  kuin myös mielen kyvystä erottaa ulkoinen ja sisäinen todellisuus. Kokemus omasta mielestä luo myös subjektiivisen kokemuksen toimijuudesta ja minuudesta.  Mentalisaatiokyky on olennainen vuorovaikutuksellinen taito, se toimii suodattimena omien tunteiden ja käyttäytymisen välillä ja mahdollistaa myös toisen empaattisen ymmärtämisen (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022). Sen ansiosta ihmisellä on kyky säädellä omia tunnetilojaan ja luoda joustavuutta ja vakautta ihmissuhteisiin. Se antaa valmiuksia säädellä tervettä etäisyyttä ja läheisyyttä toisiin ihmisiin. Mentalisaation avulla on mahdollista ottaa tietoiseen tarkasteluun myös tiedostamattoman mielen asiat (Pajulo ym. 2015). 

Mentalisaatiokyvyn taustalla on riittävän turvallinen kiintymyssuhde. Kyky mentalisoida rakentuu varhaisessa kiintymyssuhteessa samaan aikaan myötävaikuttavien taitojen, kuten tunteiden säätelyn ja huomion kontrollin kehittymisen kanssa. Riittävän turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsen mieli tulee peilatuksi ja sen myötä on mahdollisuus oppia ymmärtämään toisen mieltä. Kun varhaisessa vuorovaikutuksessa lapseen suhtaudutaan erillisenä ihmisenä, jolla on oma mieli, toiveet ja tarpeet,  sisäistyy tämä suhtautumistapa myös lapsen käsitykseksi itsestään (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022). Turvattomassa, ja mahdollisesti traumaattisessa, kiintymyssuhteessa (esimerkiksi kaltoinkohtelutilanteessa) peilaus voi jäädä puutteelliseksi ja toisen mielen ymmärtäminen voi olla sen uhkaavuuden takia jopa mahdotonta. Se voi näkyä esimerkiksi vaikeudessa ymmärtää omaa mieltä, kuin myös siinä, että toisen mieli ymmärretään helposti negatiivisesti (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022). Mentalisaation haasteita käsitellään vielä luvussa 3.1.

2.2 Automaattinen ja harkittu mentalisaatio

Mentalisaatio voi olla automaattista, jolloin se tapahtuu nopeasti ja harkitsematta. Kyseessä on tällöin implisiittinen mentalisaatio. Silloin kun mentalisaatio tapahtuu harkitusti ja tiedostaen, puhutaan eksplisiittisestä mentalisaatiosta. Automaattisen ja harkitun mentalisaation vaihtelu arkipäivässä on täysin normaalia ja arkipäiväistä (Ruutu & Putkisaari 2022). 

Suurin osa mentalisaatiosta on automaattista. Automaattinen mentalisaatio (mielentäminen, Keinäsen & Martinin (2019) käyttämä käsite) perustuu ihmisen perustarpeisiin ja niiden tyydyttämisen mahdollisuuksiin. Tavanomaisissa tutuissa tilanteissa toimimme automaattisen mentalisaation pohjalta. Harkittua mentalisaatiota tarvitsemme uusissa ja yllättävissä tilanteissa sekä tutuissa haastetilanteissa. Näitä voivat olla esimerkiksi esiintymistilanteet tai vaativat vuorovaikutustilanteet. Joissain haastavissa tilanteissa, sietokyky voi väliaikaisesti ylittyä, jolloin mentalisointi automatisoituu, ja tällöin pyrimme lähinnä vain selviämään tilanteesta (vrt. taistele-pakene -reaktio).  Tällöin harkittu mentalisaatio ja tilanteen analysointi on mahdollista vasta, kun tilanne on ohi. Harkitun mentalisaation myötä voimme kehittää ja hyödyntää muun muassa itsen rauhoittelun, itsemyötätunnon tai itsesäätelyn taitoja. Tarvitsemme harkittua mentalisaatiota arjessa päivittäin, näitä tilanteita ovat esimerkiksi suunnittelu, toiminnan aloittaminen ja lopettaminen sekä muutostilanteet (Keinänen & Martin 2019).

3 Mentalisaatio terapiaprosessissa

Hyvä hoitosuhde pyrkii turvalliseen kiintymykseen, jolloin se mahdollistaa mentalisaatiokyvyn kehittymisen myös terapiassa. Myös muut hyvät ja turvalliset ihmissuhteet voivat vahvistaa aikuisen mentalisaatiokykyä. Kyky mentalisoida voi vaihdella erilaisissa elämäntilanteissa ja ihmissuhteissa. Esimerkiksi stressi-, trauma- ja kriisitilanteet sekä tietyt ihmissuhteet voivat johtaa väliaikaisesti mentalisaatiokyvyn heikkenemiseen sekä varhaisten mielen toimintamallien ja puolustusmekanismien aktivoitumiseen (Pajulo ym. 2015). 

Mentalisointi on myös terapeutille keino herättää asiakkaassa luottamusta. Luottamuksen syntymisen kannalta on erityisen tärkeää, että asiakkaalla on kokemus siitä, että terapeutti näkee hänet yksilönä ja ainutlaatuisena toimijana. Tunne siitä, että toinen ajattelee minua ja pitää minut mielessään, herättää luottamusta ja avaa asiakkaan mieltä yhteiselle keskustelulle (Ruuska 2020). 

Terapiatilanteessa on hyvä huomioida, että mentalisoimisen onnistumiseen vaikuttaa sekä terapeutin että asiakkaan sen hetkinen vireystila ja sen mahdollinen vaikutus kiintymyssuhdemallien aktivoitumiseen.  Stressissä ja kiihtyneessä mielentilassa on vaikeampaa ymmärtää toisen näkökulmaa. Mentalisaatiokyky heikkenee ihmisen ollessa yli- tai alivireystilassa tai jos turvaton kiintymyssuhdemalli on aktivoitunut terapiatilanteessa. Ihmisen ollessa optimaalisessa vireystilassa, on rauhoittava tunnesäätely mahdollinen ja ihminen kokee olonsa turvalliseksi, jolloin myös mentalisaatio toimii paremmin (Ruutu & Putkisaari, 2022). Vireystilan nousu voi johtaa siihen, että henkilö alkaa käyttää herkemmin automaattista mentalisaatiota harkitun mentalisaation sijaan eri tilanteissa. Tällaisen mentalisaatiokatkoksen laajuuteen ja kestoon vaikuttaa ihmisen kiintymyssuhdemallit. Turvallisessa kiintymyssuhteessa voi olla helpompaa säilyttää harkittua mentalisaatiota ja toimia haastavissakin tilanteissa suunnitellusti ja tavoitteellisesti. Turvattoman kiintymysmallin aktivoitumisen myötä henkilö voi kokea helpommin vuorovaikutustilanteen vaarallisena, vaikka se ei siltä objektiivisesti arvioiden näyttäisi (Keinänen & Martin 2019). 

Asiakkaan mielen avautumista uusille asioille edistää myös episteeminen luottamus, jonka on mahdollista syntyä silloin, kun henkilöön suhtaudutaan yksilönä ja hän kokee tulleensa huomatuksi ja ymmärretyksi (Ruuska 2020). Pyykkösen (2017) mukaan episteeminen luottamus tarkoittaa luottamusta siihen, että keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevan henkilön tarkoitusperät ovat hyvät ja että vuorovaikutuksessa siirtyvä tieto on aitoa, olennaista ja henkilökohtaisesti merkittävää. Jos episteemistä luottamusta ei ole, vuorovaikutuksella on heikommat mahdollisuudet onnistua, esimerkiksi terapeutin ja asiakkaan välisessä suhteessa. Tämä perusedellytys näkyy monenlaisissa ihmissuhteissa, kuten psykoterapiassa, työnohjauksessa, vanhempi-lapsisuhteissa, esimies-alaissuhteessa ja kaikissa suhteissa, joissa vuorovaikutuksen avulla siirtyy tai toivotaan siirtyvän merkityksellistä tietoa ja kokemusta osapuolelta toiselle. Pajulon (2020) artikkelissa kuvataan episteemisen luottamuksen häiriön näkyvän esimerkiksi epäluuloisuutena toisen tarkoitusperiä tai aikomuksia kohtaan tai jopa oletuksena toisen pahantahtoisista motiiveista toiminnan takana. Joissain tapauksissa se voi myös näkyä naiivina yliluottamisena ja lisätä näin riskiä petetyksi tai hyväksikäytetyksi tulemisesta. Episteemisen epäluottamuksen tilassa henkilö ymmärtää puheen sisällön, mutta ei koe tiedon liittyvän itseensä eikä näin ollen voi sisäistää sitä. 

3.1 Puutteellinen mentalisaatio ja pre-mentalisaatiotilat

Mentalisaatiokyvyn puutteet ovat yhteydessä varhaisiin vakaviin traumakokemuksiin, elämänhallinnan ja ihmissuhteiden ongelmiin, psyykkisiin häiriöihin sekä päihdeongelmiin. Varhain traumatisoitunut ihminen on riskissä kohdella esimerkiksi omaa lastaan mekaanisesti, koska lapsen näkökulmaan eläytyminen voi tuntua uhkaavalta. Tästä voi syntyä ylisukupolvinen turvattoman kiintymyksen ketju. Toisaalta mentalisaatiokyvyn vahvistaminen voi katkaista tällaisen negatiivisen ketjun jatkumisen (Pajulo ym. 2015). 

Kun mentalisoinnissa on haasteita ja se ei onnistu, voidaan puhua ei -mentalisoivista kokemisen muodoista (myös esimentalisaatio tai pre-mentalisaatiotila). Pre-mentalisaatiotilat ovat näkyvissä lapsen normaalissa kehityksessä ennen kuin mentalisaatiokyky kehittyy. Pre-mentalisaatiotilassa on meistä jokainen joskus, esimerkiksi haastavissa sosiaalisissa tilanteissa tai tavallisessa arjessa. Ongelmaksi asia muodostuu, jos tilasta on tullut tai tulee jatkuva tapa olla ja ajatella maailmaa, itseään ja ihmissuhteita (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022, Leinonen 2024). 

Psyykkinen ekvivalenssi on pre-mentalisaatiotila, joka tarkoittaa, että on vaikea erottaa ulkoista todellisuutta sisäisestä todellisuudesta tai on vaikeaa hahmottaa kahden mielen erillisyyttä. Tämä voi näkyä henkilön puheessa muun muassa liiallisina, olettavina tulkintoina tai liiallisina pelkoina tai negatiivisina ajatuksina (esimerkiksi ”Se, mitä ajattelen tästä, on absoluuttinen totuus.” tai ”Se, mitä minä ajattelen, on samaa kuin toisen ajatukset.”). Toinen ei-mentalisoiva tila on ns. teleologinen moodi/ päättely,  jolloin henkilö tulkitsee mielessään asioita ulkoisen toiminnan perusteella. Tämä voi näkyä esimerkiksi ihmissuhteissa ulkoiseen toimintaan nojaamisena (esimerkiksi, ”Puoliso ei tuonut kukkia, hän ei rakasta minua.”) tai suhteessa itseen toiminnan korostamisena mm. tunnetilojen säätelyssä (esim. ”Pakko tehdä jotain tälle asialle.”). Lisäksi on olemassa kuvittelun kokemistapa (ns. pretend mode), jolloin sisäinen mieli ei ole yhteydessä ulkoisen todellisuuteen. Tämä voi näkyä ulkopuolisuuden tai tyhjyyden kokemuksena tai ylimentalisointina. Henkilön kertomuksissa voi näkyä yhteyden puute tunteisiin tai tietoisuuteen, jolloin kuulijana voi olla kokemus siitä, että toisen kertomus ei ole aitoa tai se on merkityksetöntä kertojalle (Eronen & Lahti-Knuuttila 2022, Leinonen 2024, Pajulo ym. 2015).

Pre-mentalisaatiotilat eli mentalisaation puuttuminen voi näkyä niin, että ihminen ei ymmärrä omaa mieltään, eikä silloin voi myöskään hallita sitä. Hän saattaa sanoa, että ”minulle vain tapahtuu kaikenlaista” tai hän saattaa kokea, että hänellä on aina huono tuuri. Ihminen voi olla vahvasti ulkoapäin ohjautuva, ja keskustelut keskittyvät ulkoisiin ja konkreettisiin huoliin ja pulmiin. Tunteiden tunnistamisessa voi olla ongelmia tai ne saattavat sekoittua ajatusten ja erilaisten tulkintojen kanssa. Tällöin asiakkaalla voi olla myös vaikeuksia ymmärtää omien ajatusten, tunteiden ja toiminnan vaikutusta muihin. Ihmisellä voi olla ajatus siitä, että on varma toisten ajatuksista ja tunteista, jolloin voi olla myös vaikea hyväksyä sitä, että toisella on oma itsenäinen mieli. Maailma ja oma mieli koetaan mustavalkoisena. Näin ollen mentalisaatiokyvyn puute aiheuttaa yleensä ongelmia ihmissuhteissa (Laitinen 2017). 

3.2 Toimiva mentalisaatio

Yksi tärkeä tunnuspiirre toimivasta mentalisoinnista on se, että hyväksyy, että ei aina tiedä, mitä muut ajattelevat tai että aina ei voi ymmärtää muiden käyttäytymistä. Tällöin on valmiimpi kuulemaan ja kuuntelemaan toista, jotta voisi ymmärtää toisen mieltä. Tällainen asenne nostaa esiin myös sitä, että jokainen on oman ajattelunsa, mielensä ja elämänsä paras asiantuntija. Ihminen on kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tällöin ihminen ei myöskään tee tulkintoja siitä, mitä toiset ihmiset ajattelevat tai tuntevat, vaan kertoo lähinnä siitä, mitä itse ajattelee, tuntee tai miettii. Kun ilmapiiri on reflektoiva ja pohdiskeleva, on mahdollista hyväksyä monenlaisia erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä (Lahtinen 2017).

Toimivassa mentalisaatiossa ihmisellä on kykyä säädellä tunteitaan sekä omaa toimintaansa. Käytännön toiminnassa liikutaan joustavasti esimerkiksi spontaaniuden ja itsehillinnän välillä. Toimiva mentalisaatio on kokemuksen myötä kehittyvä taito, ja ihminen oppii ottamaan huomioon sekä oman että toisen näkökulman. Mentalisaation toimiessa ihmisen on mahdollista havainnoida omia mielen liikkeitään ja kehossa tapahtuvia asioita. Tällöin on mahdollista tunnistaa ja erotella tunteita toisistaan, ja myös ilmaista niitä tai käydä keskustelua tunteista ihmissuhteissa. Ihmisellä on myös mahdollisuuksia asettaa rajoja, rauhoittaa, rohkaista tai innostaa (Keinänen & Martin 2019).

Mentalisaation toimiessa ihmisellä on myös enemmän mahdollisuuksia toimia rakentavasti omissa ihmissuhteissaan. Vaikka hetkellisesti mentalisaatiokykymme olisikin notkahtanut, sen taas toimiessa, meidän on esimerkiksi mahdollista palata sellaisiin asioihin, joita haluamme korjata ihmissuhteessa. Se mahdollistaa myös anteeksi antamisen ja pyytämisen ja avun pyytämisen silloin, kun sitä tarvitsemme. Mentalisaatio tuo mieleen joustavuutta ja auttaa löytämään asioihin suhteellisuuden tajua, ja omien rajojen ja erillisyyden ymmärrystä. Mentalisaatiokyvyn ansiosta meillä on mahdollista ennakoida asioita sekä tarvittaessa muuttaa mieltä arvioidessamme elämässä vastaan tulevia tilanteita uudelleen (Keinänen & Martin 2019).

4 Mentalisaatiokyvyn vahvistaminen terapiassa

Terapiatyöskentelyssä mentalisaatiokyvyn kehittymisen osalta on tärkeää se, että terapian olosuhteet luodaan sellaisiksi, että sen on mahdollista kehittyä. Alkuun on tärkeää luoda hyvät puitteet terapian onnistumiselle. Alussa sovitaan yhdessä terapian pelisäännöt, jotka luovat turvallista rakennetta ja rauhaa keskittyä työskentelyyn. Toisekseen terapeutin on tärkeä luoda turvallinen, hyvän työskentelyn mahdollistava vuorovaikutussuhde, joka keskittyy asiakkaan mielen sisältöihin. Tämän myötä mahdollistuu vielä yksi tärkeä elementti, joka tukee mentalisaatiota, sillä asiakkaan mieleen keskittyminen tuo asiakkaalle ainutlaatuisuuden tunteen, ja hänellä on mahdollisuus kokea itsensä tilanteessa subjektiksi. Työskentelyssä pyritään välittämään ymmärrystä siitä, että terapian tavoitteena on yrittää ymmärtää juuri häntä. Terapiassa tapahtuvan peilauksen myötä asiakas saa arvokkaan ”minä olen minä” -kokemuksen, joka on tärkeää terapian etenemisessä (Laitinen 2017). 

Mentalisaatiota vahvistava työskentely edellyttää työntekijältä omaa mentalisaatiokykyä ja mentalisaatiota vahvistavaa asennetta: avoimuutta, kiinnostusta, leikillisyyttä ja yhdessä ihmettelyä (Pajulo ym. 2015). Fonagy kollegoineen ovat korostaneet orientoivien vihjeiden merkitystä (esim. äänensävy, vuorottelu ja katsekontakti), joiden myötä kuulija kokee puheen olevan juuri hänelle suunnattu ja näin hänellä on mahdollisuus kokea itsensä subjektina vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi lapsen on tärkeää kokea, että hänen hoivaajallaan on halua nähdä vaivaa ja ponnistella sen eteen, että ymmärtää lapsen näkökulman. Tässä on kyseessä samanlainen tapahtuma, kuin mitä hyvä terapeutti tekee reflektoidessaan asiakkaansa tunnetilaa ja kannatellessaan asiakkaan vaikeitakin tunteita mielessään (Ruuska 2020). Koska mentalisoinnin tukeminen on pääosin vuorovaikutusta, voidaan mentalisaatiota edistää tiedostamalla sitä, millaisia kysymyksiä asiakkaalle esittää, ja muun muassa ratkaisukeskeiset kysymykset tarjoavatkin tähän oivan työkalun. 

Mentalisaatiota hyödyntävässä terapiassa ja erilaisissa tilanteissa, joissa havaitaan mentalisaation katkoksia, voidaan hyödyntää esimerkiksi mentalisaation ulottuvuuksia pohjana työskentelylle, jolloin saadaan monipuolisemmin tarkasteltua eri näkökulmia. Näitä ulottuvuuksia on ainakin neljä. Ruutu & Putkisaari (2022) nostavat teoksessaan näistä kolme ulottuvuutta: itse – toinen eli omien tunteiden vs. toisen tunteiden mentalisointi, implisiittinen – eksplisiittinen eli automaattisen ja harkitun mentalisaation työstäminen sekä kognitiivinen – affektiivinen eli ajatusten ja tunteiden välisen yhteyden tarkastelu. Tämän lisäksi lähteissä (Keinänen & Martin 2019, Leinonen 2024) nostetaan esiin sisäisen ja ulkoisen todellisuuden tarkastelu.

Turvallisessa ja ymmärtävässä hoitosuhteessa, jossa terapeutti esittää avoimia kysymyksiä, voidaan kannustaa asiakasta tunnistamaan ja kertomaan omia mielen sisäisiä tunnekokemuksia sekä ajatuksia. Olennaista on se, mitä asiakas itse asioista ja tilanteista ajattelee, ja miten hän ilmaisee itseään näistä muille. Turvallinen ja avoimesti reflektoiva terapeutti toimii asiakkaalle turvallisena mentalisoinnin samaistumiskohteena (Ruutu & Putkisaari 2022).

6 Lopuksi

Laitisen (2017) mukaan mentalisaatio tutkii sekä mieltä että kehoa. Se tutkii sekä tietoista että tiedostamatonta, johon kuuluu muun muassa kehon tuntemuksia, omaan mieleen ja ympäristöön liittyviä havaintoja, ajatuksia, erilaista tietoa (kuten faktatietoa tai hiljaista tietoa) sekä arvoja ja etiikkaa. Mentalisaation hyödyntäminen tietoisesti terapiatyössä vaatii myös terapeutilta paljon. Toisaalta on hyvä muistaa, että kukaan ei ole siinä täydellinen ja arjessamme suurimman osan ajasta olemme automaattisen mentalisoinnin tilassa tai jopa ei-mentalisoivassa tilassa. Tämä on myös tärkeä kokemus oman jaksamisen ja palautumisen näkökulmastakin katsottuna. Huojentavaa ja armollista on tieto ja ymmärrys siitä, että mikään vuorovaikutustilanne ei ole täydellinen. Tilanteeseen vaikuttaa terapeutin ja asiakkaan erilaisten taustojen ja kokemusten lisäksi myös kyseisessä hetkessä meneillään olevat asiat, kuten vireystilat. On tärkeää ymmärtää, että mentalisointikykyä voi kehittää koko elämän ajan. Parhaimmillaan mentalisointia tukeva terapeutti voi peilata asiakkaalle turvallista kiintymyssuhdetta ja tarjota mahdollisuuden oppia kommunikoimaan tunteitaan ja tarpeitaan erilaisissa elämäntilanteissa. Vahva mentalisaation taito ja sen hyödyntäminen auttaa myös terapeuttia jaksamaan vaativassa vuorovaikutustyössään.