Viime aikoina on kirjoitettu paljon terapeuttisesta vallasta. Tomi Bergströmin kirja Mieletön häiriö, psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu käsittelee psykiatrian ja mielenterveystyön valtaa sekä konkreettisesti että ihmisten mielien tasolla. Se ravistelee tutkimuksiin ja tilastoihin perustuen sekä lukuisin käytännön esimerkein psykiatrian vuosien saatossa muodostuneita hoitokäytäntöjä, tutkimuksen ongelmia, lääkkeitten ensisijaisuutta ja niiden käytön ja lopettamisen haasteita. Kulttuurissamme vallitsevat mielen ja mielenterveyshäiriöiden käsitteet sekä niiden kytkökset normaalin käyttäytymisen määrittelyyn ja normaaliuden odotuksiin ovat myös kirjan keskiössä.  Bergström osoittaa, kuinka psykiatrian tutkimus ei ole kyennyt selkeästi vastaamaan kysymyksiin, mistä mielenterveysongelmat johtuvat, miten niitä tulisi hoitaa ja mistä niissä ylipäätään on kysymys.

Lukijana ajattelen, voisiko tässä kaikessa olla kysymys siitä, että ihmisen elämä ja hänen siinä kohtaamansa vaikeudet, sairaudet ja haasteet, etenkin silloin kun ne kasaantuvat, eivät yksinkertaisesti ole lopullisesti määriteltävissä yhdenkään yksittäisen tieteen ja sen menetelmien keinoin. Me olemme paitsi monimutkaisia yksilöllisiä olentoja, myös lukemattomin sitein sosiaalisesti ja kulttuurisesti kytkeytyneitä perheemme ja aikamme lapsia sukupolvien historiallisissa ketjuissa. 

Mielenterveyspalveluita käyttäneet ihmiset ja potilasjärjestöt ovat yhteiskuntatieteilijöiden ja filosofien lisäksi tuoneet toistuvasti esille sen, kuinka kaikkein merkityksellisintä on tulla kohdelluksi arvostavalla ja ymmärtävällä tavalla ja päästä aktiivisesti osallistumaan oman hoidon suunnitteluun ja toteutukseen. Tärkeäksi on mainittu sellainen työskentely, mikä edistää sekä sosiaalisista että arkisista asioista selviytymistä ja ylläpitää kykyä toimia yhteisön jäsenenä. 

Bergström siteeraa WHO:n (2021) uusia ohjeistuksia, joissa painotetaan sitä, että mekaanisesta sairaus- ja oirekeskeisestä psykiatriasta tulisi siirtyä kohti lähestymistapoja, joissa korostuvat yksilön henkilökohtainen kokemus, itsemääräämisoikeus, osallisuus, erilaisuuden kunnioitus sekä mielenterveysongelmista toipuminen ja sitä edistävät tekijät. Suomen Mielenterveysstrategia (2020) linjaa, että apua tarvitsevan tulee päästä nopeasti näyttöön perustuviin psykososiaalisiin hoitoihin jo perusterveydenhuollossa. Siinä todetaan myös, että palvelut eivät toteudu, jos niitä ei tarjota tai niitä ei käytetä väärien käsitysten, syrjivien asenteiden tai palvelunkäyttäjän sisäistämän häpeäleiman vuoksi. Mielenterveyden häiriöitä kokeneista 47 % ja mielenterveysalan ammattilaisista 60 % on sitä mieltä, että psyykkisen sairauden vuoksi joutuu yhä edelleen leimatuksi (Mielenterveysbarometri, 2019). Tuntuu, että kulttuurissamme toiseuden negatiivinen stigma koskee helposti kaikkia, jotka ovat erilaisia tai määritellään sellaisiksi. Sote-alojen työkäytännöissä kaikki väliintulot, joissa tällaista stigmaa vastustetaan ja lievennetään ovat perustehtävän etiikan mukaisia. 

Bergströmin ajankohtainen kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa tarkastelee, kuinka tietyt ihmiselämän ilmiöt ovat päätyneet mielenterveysongelmien kategoriaan ja millainen vaikutus tällä on ollut hoitokäytäntöihin ja ihmisten kohtaamiseen. Bergström osoittaa esimerkein, mitä tieteellisiä, eettisiä ja hoitoon vaikuttavia ongelmia lähestymistavasta on seurannut ja etsii selityksiä sille, miksi ongelmia ei ole aktiivisesti pyritty ratkaisemaan. Hän  kuvaa mielestäni oivallisesti psyykkisten oireiden, oiremittarien ja niiden pisteytysten, oirekuvauksista koostuvan diagnoosin ja lääkkeitten käytön katalaa kehäpäätelmien kierrettä, joka pahimmillaan ruokkii hoitavan tahon oikean diagnoosin illuusiota ja on potilaalle tuhoisa. Oire ei ole oireen syy. Kirjasta avautuu psykiatrian saavutusten ja tarpeellisuuden ohessa jämähtäneitä, historian painolastista raskaita hoitokäytäntöjä ja valtarakenteita, jotka ovat dempanneet muutosyritykset ja kriittiset keskustelut, esimerkiksi antipsykiatria-leimalla.

Kirjan toinen osa tarkastelee sitä, kuinka lähestymistapaa muuttamalla muuttuu myös ihmisen kohtaamisen tapa ja millaisia vaikutuksia tällä voi olla hänen selviytymisensä ja hyvinvointinsa kannalta. Bergström päätyy ehdottamaan kokonaisvaltaista lähestymistavan ja hoito-orientaation muutosta, joka mahdollistaisi samalla uudenlaisen, monitieteellisen ja moniammatillisen tutkimus- ja kehittämistyön, mielellään alhaalta ylöspäin. Tämä vaatisi myös psykiatrisen hoitojärjestelmän rakenteellisia muutoksia sekä sen aliresursoinnin korjaamista.

Kirjassa keskitytään pääasiassa psykoosiksi kutsuttuun ilmiöön ja sen hoitoon. Jos mielenterveys ja sen häiriintyminen nähdään jatkumona ja jos yksilön mielenterveysongelmien piiriin kuuluva oireilu on päässyt niin hankalaksi, että hänen tilanteensa täyttää psykoottisen häiriön kriteerit, voidaan ajatella, ettei hänen ongelmiaan tai vaikeaa elämäntilannettaan ole palvelujärjestelmässä osattu ajoissa riittävästi havaita eikä hänen tuen ja hoidon tarpeisiinsa vastata. Toisaalta ajan saatossa yhä useampi asia on tullut määritellyksi mielenterveysongelmaksi, Yhdysvalloissa pitkittynyt suru viimeisimpänä. Kirjassa hersyvän hyytävä esimerkki tarkasteli tilannetta, jossa parisuhteessa viihtymättömyys muotoiltaisiin välinpitämättömyystaudiksi (indifference disease, ID) ja kuvailtiin, miten se saataisiin täyttämään tautiluokituskriteerit. DSM-tautiluokituskriteereitä on järjestelmän kehitystyötä johtanut psykiatri Allen Franceskin kritisoinut siitä, kuinka ne muuntavat normaalin herkästi sairaudeksi ja kuinka luokitusjärjestelmä on helppo ymmärtää väärin.

Bergström kirjoittaa, kuinka mielenterveyspalveluissa kohdattavat ilmiöt ovat paitsi aivotoimintaa ja ruumiillisia prosesseja, aina myös yksilöllisiä opittuja toimintatapoja ja tapoja olla ihmisten kanssa sekä ajatuksia, tunteita ja reaktioita. Sosiaalinen todellisuus ja vallitsevat oletukset sekä kulloisetkin odotukset ihmistä kohtaan tai asioille ja ilmiöille annetut merkitykset, mikä on normaalia tai epänormaalia, vaikuttavat kaikki sekä hoitavien että hoidettavien kokemuksiin ja näkökulmiin. Kokonaisuuden  ymmärtäminen vaatii holistista monitieteistä ja moniammatillista lähestymistapaa ja erilaisten palvelujen sekä hoitomenetelmien tarpeenmukaista yhdistelemistä. Bergström toteaa, että mielenterveyden hoidossa kannattaa suunnata mielenterveyden tutkimisesta elämäntilanteiden tutkimiseen, jotta yksilökeskeisyys ja elämän moniulotteisuuden huomioon ottaminen toteutuisi. 

Kirjassa liputetaan Keroputaan mallin  ja siihen liittyvän verkostokeskeisen avoimen dialogin puolesta. Oivallinen huomio oli esimerkiksi se, että kun työntekijät muuttivat omaa tapaansa toimia, hankalatkin tilanteet alkoivat helpottua. Keskustelukulttuuri muuttui, kun ennalta määritellyistä tavoitteista ja hoitosuunnitelmista luovuttiin tai niitä muutettiin enemmän potilaan ja hänen perheensä ja/tai verkostonsa tarpeista lähteviksi. Kun potilaille ja heidän perheilleen annettiin tilaa ilmaista omat näkemyksensä ja kokemuksensa, he alkoivat ottaa enemmän vastuuta tai roolia ongelmien määrittelyssä ja hoidon suunnittelussa. Työskentely muuttui dialogisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi, ja samalla läpinäkyvyys ja avoimuus korostuivat. Potilaat ja perheet saivat  uusia, yhteisesti jaettuja keinoja välittää omia äärimmäisen hankalia, tuskallisia ja eriskummallisiakin kokemuksia toisilleen ja löysivät niihin uusia merkityksiä sekä tapoja toimia niiden kanssa. Tulokset olivat huomattavasti parempia kuin perinteisissä psykiatrian hoitokäytännöissä. Pitkäaikaisseurannassa, kuunnellessaan ihmisten tarinoita Bergström huomasi, että ihmisille ei ollut kehittynyt mielenterveyspotilaan uraa eikä mielenterveysongelmasta ollut tullut heidän identiteettiään määrittävä asia; toimijuus oli säilynyt ja elämä jatkui hankalan vaiheen jälkeen. Mielenterveyshoito oli tehnyt itsestään tarpeettoman.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten psykiatrinen kenttä ottaa Mieletön häiriö -kirjan vastaan. Bergströmin kirjan soisi löytävän laajan lukijakunnan ja käynnistävän perusteellista keskustelua eri ammattipiireissä. Samalla toivon, että samankaltaisia kriittisiä ja tulevaisuuteen suuntaavia teoksia olisi luettavissa myös psykologian, sosiaalitieteiden ja hoitotieteen käytäntöjen maailmasta.