Koulut hiljenevät vähitellen kesälomien kynnyksellä. Käytävillä on tuttu tunnelma: viimeisten tehtävien viimeistelyä, hyvästelyjä ja helpotuksen huokauksia. Takana on jälleen yksi lukuvuosi.
Henkilökunta kokoontuu vielä hetkeksi yhteen. Juodaan kahvia, vaihdetaan ajatuksia ja arvioidaan kulunutta vuotta. Keskustelu siirtyy nopeasti siihen, mistä monessa työyhteisössä puhutaan juuri nyt: muutosneuvotteluihin, säästöihin ja epävarmuuteen.
Joku kritisoi johtamista. Toinen alkaa laskea, kuinka monista muutosneuvotteluista on vuosien aikana jo selvinnyt. Kolmas huomaa jännittävänsä syksyä jo nyt.
Juuri tällaisissa hetkissä tarvitaan tulevaisuudenuskoa ja toivekuutta. Rohkeutta kohdata vaikeat asiat yhdessä, sanoittaa huolia ääneen, kuunnella toisia ja etsiä yhteistä suuntaa eteenpäin.
Epävarmuus kaventaa ajattelua ja vuorovaikutusta
Samaan aikaan koulumaailmasta tutkimukset nostavat esille huolestuttavia ilmiöitä. Nuorten optimismi tulevaisuutta kohtaan on heikentynyt, PISA-tulokset ovat laskeneet ja yhä useampi opettaja kuvaa työn kuormituksen kasvaneen ja he ovat valmiita vaihtamaan alaa.
Epävarmuus ei näy työyhteisöissä vain mielipiteinä, kokouspuheena tai huolestuneina kommentteina. Se näkyy myös vireystilassa ja vuorovaikutuksessa: vetäytymisenä, ärtymyksenä, varovaisuutena, hiljaisuutena tai siinä, että ajattelu alkaa kaventua. Kun uhka korostuu, ihmisen huomio kiinnittyy helposti siihen, mikä on vaarassa, mikä puuttuu ja mikä voi mennä pieleen.
Siksi juuri vaikeina aikoina kysymys toiveikkuudesta on erityisen tärkeä. Toiveikkuus ei tarkoita ongelmien vähättelyä eikä liioiteltua myönteisyyttä. Tarvitsemme keskustelua, jossa tunnistetaan vaikeudet mutta nähdään myös se, mikä vielä kantaa.
Ratkaisukeskeisyys on kulttuurinen valinta
Ratkaisukeskeisyys ei ole vain menetelmä tai kysymystekniikka. Se on tapa rakentaa kulttuuria: sitä, mihin huomio kiinnitetään, millaisia asioita tehdään näkyviksi ja millaista puhetta yhteisössä vahvistetaan.
Ratkaisukeskeinen kulttuuri ei kiellä ongelmia. Se ei ohita vaikeuksia, epävarmuutta tai pettymyksiä. Sen sijaan se kysyy, mitä vaikeuksien rinnalla on vielä mahdollista vahvistaa. Puutteiden rinnalle nostetaan voimavaroja, epäonnistumisten rinnalle oppimista ja uhkien rinnalle mahdollisia seuraavia askelia.
Ratkaisukeskeinen ajattelu lähtee siitä, että vaikeuksienkin keskellä voidaan kysyä: Mitä vahvuuksia meillä jo on? Mitä mahdollisuuksia tämä tuo meille? Mihin voimme yhdessä vaikuttaa?
Tällaiset kysymykset eivät kiellä ongelmia. Ne antavat toiminnalle suunnan. Ne auttavat siirtämään huomion pelkästä selviytymisestä kohti toimintaa, yhteistyötä ja yhteisiä ratkaisuja.
Toiveikkuus vahvistuu, kun ihmiset eivät jää yksin epävarmuuden kanssa. Se vahvistuu, kun huomataan, että jotakin voidaan tehdä jo nyt — vaikka kaikkiin asioihin ei voitaisi vaikuttaa.
Pienet askeleet palauttavat toimijuutta
Vaikeat tilanteet kaventavat helposti ajattelua ja energia kuluu selviytymiseen. Silloin tarvitaan yhteistä pysähtymistä.
Ratkaisukeskeisyys ei poista ongelmia, mutta se auttaa kysymään: Mitä olemme jo tehneet? Missä olemme nyt? Mikä olisi seuraava pieni askel eteenpäin?
Usein juuri pienet onnistumiset palauttavat kokemuksen siitä, ettei tilanne ole täysin toivoton. Kun huomataan yksikin toimiva asia, syntyy mahdollisuus vahvistaa sitä. Kun muistetaan aiemmat selviytymisen kokemukset, näkyviin tulevat myös ne voimavarat, jotka kiireessä ja huolen keskellä helposti unohtuvat.
Työyhteisöillä on usein enemmän osaamista, kestävyyttä ja neuvokkuutta kuin ne itse vaikealla hetkellä huomaavatkaan. Toiveikkuus syntyy, kun nämä voimavarat tehdään näkyviksi ja otetaan yhteiseen käyttöön.
Muutos voi alkaa kuuntelemisesta
Kun tutustuin Tanskassa menestyviin yrityksiin, kuulimme tarinan yrityksestä, joka oli vakavissa talousvaikeuksissa. Työyhteisössä puhuttiin paljon ongelmista ja siitä, mikä ei toimi. Johdon mukaan konkurssi oli edessä.
Työntekijät eivät kuitenkaan halunneet luovuttaa. He halusivat vielä kokeilla, voisiko tilanteen kääntää toiseen suuntaan.
Yritysjohto ja työntekijät päättivät kokeilla uudenlaista toimintatapaa. Työntekijät alkoivat kuunnella asiakkaita tarkemmin ja viedä asiakkaiden toiveita sekä palautetta aktiivisesti johdolle. Samalla työntekijöitä kannustettiin ehdottamaan itse ratkaisuja ja kehittämisideoita. Johdon puheessa nousivat usein esille sanat ”ihmisten kunnioittaminen” ja ”välittäminen”.
Tässä toiveikkuus ei syntynyt valmiista vastauksista. Se syntyi kuuntelemisesta, kohtaamisesta, asiakkaiden tarpeiden paremmasta ymmärtämisestä ja siitä, että työntekijöiden osaaminen otettiin vakavasti.
Kun ihmiset tulevat kuulluiksi, ratkaisut vahvistuvat
Ratkaisukeskeisyys näkyi siinä, ettei huomio jäänyt vain siihen, mikä oli pielessä. Sen sijaan alettiin kysyä yhdessä:
Milloin olemme onnistuneet? Mitä silloin teimme toisin? Mitä asiakkaat tarvitsevat?
Vähitellen yhteistyö vahvistui. Toimintakulttuuri alkoi muuttua. Työntekijät kokivat voivansa vaikuttaa yrityksen kehittämiseen, ja asiakkaat kokivat tulevansa paremmin kuulluiksi. Yritys nousi vaikeuksista kansainvälisesti menestyväksi yritykseksi.
Tarinan ytimessä on yhteinen toimijuus. Kun ihmiset kokevat, että heidän näkemyksillään on merkitystä, syntyy tilaa uusille ratkaisuille.
Psykologinen turvallisuus antaa tilaa toiveikkuudelle
Amy Edmondsonin tutkimukset ovat nostaneet esiin psykologisen turvallisuuden merkityksen työyhteisöissä. Työyhteisöt toimivat parhaiten silloin, kun ihmiset uskaltavat puhua avoimesti, ehdottaa uusia ratkaisuja, kysyä ja pyytää apua.
Turvallinen ilmapiiri ei poista vaikeuksia. Se ei tee säästöistä helppoja eikä epävarmuudesta kevyempää. Mutta se auttaa ihmisiä käyttämään osaamistaan myös silloin, kun tulevaisuus tuntuu epäselvältä.
Psykologinen turvallisuus ja ratkaisukeskeinen kulttuuri liittyvät läheisesti toisiinsa. Molemmissa on kyse siitä, että ihminen uskaltaa tulla näkyväksi myös keskeneräisenä: kysyä, ehdottaa, erehtyä, oppia ja osallistua.
Toiveikkuus ei siis ole vain tunne. Se on myös yhteinen tapa toimia. Se rakentuu kuuntelemisesta, kohtaamisesta, yhteisestä ajattelusta, pienistä kokeiluista ja siitä, että ihmiset saavat käyttää osaamistaan.
Usein tärkeämpää on luoda tila, jossa toivo voi tulla uudelleen mahdolliseksi. Se tapahtuu kuuntelemalla, sanoittamalla voimavaroja, tutkimalla poikkeuksia ja vahvistamalla toimijuutta.
Silloin toiveikkuus on yhteistä näkemystä siihen, mikä vaikeuksista huolimatta on vielä mahdollista.
Ehkä juuri nyt tärkein kysymys ei ole vain:
“Miten selviämme?”
Vaan:
“Miten rakennamme yhdessä työelämää, koulutusta ja yhteiskuntaa, jossa ihmiset uskaltavat edelleen uskoa tulevaisuuteen?”
Helinä Nurmenniemi
KTT, TtM, työnohjaaja STOry
Ratkes ry:n hallituksen varajäsen
