Toivo ei ole pelkkä tunne, vaan liike, joka kantaa ihmistä kohti jotakin parempaa. Se on rohkeutta kuvitella, että asiat voivat muuttua – ja rohkeutta toimia sen mukaisesti. Filosofit Aristoteles ja Ernst Bloch sekä ratkaisukeskeinen terapia tarkastelevat toivoa eri näkökulmista, mutta niissä kaikissa toivo on elämänvoima, joka pitää ihmisen liikkeessä, vaikka tulevaisuus olisi hämärä.

 

Aristoteleen toivo: rohkeuden ja toiminnan tunne

Aristoteleen filosofiassa toivo liittyy läheisesti rohkeuteen. Rohkea ihminen toimii vaikeuksien keskellä, koska hän toivoo hyvää lopputulosta – ei sokeasti, vaan siksi, että uskoo toiminnallaan voivansa vaikuttaa. Toivo on siis aktiivista, ei passiivista: se on liike, joka suuntaa ihmisen kohti hyvää, vaikka lopputulos ei olisi varma.

Aristoteleen etiikassa hyveet eivät ole synnynnäisiä ominaisuuksia, vaan ne syntyvät toistuvien tekojen kautta. Toivo kasvaa, kun ihminen toimii hyveellisesti ja kokee pystyvänsä vaikuttamaan asioihin. Hän oppii luottamaan itseensä, toisiin ja maailmaan. Toivo ei siten ole sattumaa – se on taito, joka vahvistuu teoissa ja valinnoissa.

Toivon kannalta tärkeintä ei ole varmuus tulevasta, vaan suunta. Aristoteles voisi sanoa, että ihminen toivoo silloin, kun hän ei ole luopunut tavoitteestaan elää hyvää elämää, vaikka tie olisi vaikea. Rohkeus kasvaa tekemällä rohkeita tekoja.

 

Blochin toivo: vielä-toteutumattoman mahdollisuus

Ernst Bloch (1885–1977) omisti lähes koko filosofiansa toivolle. Hänen teoksensa Das Prinzip Hoffnung (Toivon periaate) kuvaa toivoa inhimillisen olemassaolon ytimeksi. Blochin mukaan ihminen elää “ei-vielä-olemisen” tilassa – hän suuntautuu jatkuvasti kohti jotakin, joka ei vielä ole totta, mutta joka voisi olla.

Blochin toivo ei ole vain yksilön sisäistä tunnetta, vaan yhteisöllinen ja historiallinen voima. Se on se, mikä saa ihmiset kuvittelemaan ja rakentamaan parempaa maailmaa. Toivo on tulevaisuuden energia, joka liikuttaa historiaa eteenpäin.

Bloch tekee eron tyhjän haaveilun ja “konkreettisen utopian” välillä. Konkreettinen utopia syntyy, kun ihmiset toimivat yhdessä toivon pohjalta – eivät vain haaveile muutoksesta, vaan alkavat toteuttaa sitä. Tässä mielessä toivo ei ole pakoa todellisuudesta, vaan sen muuttamista. Se on mielikuvituksen ja toiminnan liitto. Ratkaisukeskeisestä näkökulmasta Blochin ajatus näyttäytyy ongelmien tavoitteistamisen kautta ja johtaa kohti asetettuja muutostoiveita.

 

Ratkaisukeskeinen työskentelyote: toivo yhteistyönä ja mahdollisuutena

Ratkaisukeskeinen työskentelyote , jakaa yllättävän paljon Aristoteleen ja Blochin ajatuksia. Siinä toivo ei ole tunne, joka joko on tai ei ole – vaan tila, jota voi vahvistaa toiminnan ja vuorovaikutuksen kautta.

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa perustuu ajatukseen, että ihmisissä on aina olemassa voimavaroja ja kykyjä, jotka voivat kasvaa, kun huomio suunnataan ongelmien sijaan mahdollisuuksiin. Toivo ei tällöin tarkoita tilanteen kieltämistä, vaan uskoa siihen, että muutos on mahdollinen.

Ratkaisukeskeisesti toivoa vahvistetaan pienin askelin: etsitään merkkejä siitä, mikä on jo hieman paremmin, kuvataan tulevaisuutta, jossa asiat sujuvat paremmin, ja tunnistetaan omat vaikutusmahdollisuudet. Jokainen pieni edistys on toivon siemen.

Toivo on myös tarttuvaa. Terapeutin asenne – rauhallinen, utelias ja arvostava – voi herättää asiakkaassa uudenlaisen näkökulman omaan tilanteeseensa. Näin toivo ei ole vain yksilön sisäinen tunne, vaan yhteinen vuorovaikutusprosessi, joka rakennetaan yhdessä suhteessa tavoiteltuun muutokseen. 

 

Mitä ihminen voi tehdä lisätäkseen toivoa?

Kun elämä käy raskaaksi, toivo ei aina tunnu löytyvän sisältä – mutta sitä voi kutsua esiin pienillä teoilla. Filosofisesti ja terapeuttisesti ajatellen toivo kasvaa toiminnasta, yhteydestä ja kuvittelun voimasta.

1. Toimi pienesti. Valitse jokin pieni, konkreettinen teko, joka vie sinua edes hiukan eteenpäin toivomasi muutoksen suuntaan. Toivo syntyy toiminnasta, ei odottamisesta.
2. Etsi merkkejä siitä, mikä toimii. Kirjoita ylös asioita, jotka ovat juuri nyt edes vähän paremmin kuin ennen. Niissä asuu jo muutoksen mahdollisuus ja ajatus siitä, että olet jo oikealla tiellä muutoksen suhteen.
3. Kuvittele toisenlainen huominen. Sulje silmäsi ja mieti, miltä tuntuisi, jos asiat olisivat vähän paremmin. Mielikuva hiukan paremmasta tulevaisuudesta auttaa selviytymään tämän hetken haasteista. Se mahdollistaa myös menneisyyden vaikeuden kokemusten tarkastelun uudessa valossa. Mielikuvitus on toivon kieli.
4. Sen mitä et jaa, joudut yksin kantamaan. Puhu jollekulle, joka voi jakaa taakkaa kanssasi. Toivo vahvistuu ja lisääntyy vuorovaikutuksessa – haastava tilanne näyttäytyy uudenlaisissa kehyksissä, jolloin myös ratkaisuvaihtoehdot lisääntyvät.
5. Muista, että toivo on mielentila, jota voi kehittää. Se ei ole pysyvä tunne, vaan liike, jota voi vahvistaa päivittäin. Jokainen kerta, kun luot mielikuvan toivomastasi olotilasta tai muutoksesta ja asetat sille onnistumisen kriteerit, vahvistat toiveikkuutta muutoksen tapahtumisesta. 

Toivon kasvattaminen ei siis tarkoita positiivisen ajattelun pakkoa, vaan sitä, että tunnistaa omassa elämässään paikat, joissa tulevaisuus on vielä avoin – ja uskaltaa ottaa niistä kiinni.

 

Toivo liikkeenä

Aristoteleen, Blochin ja ratkaisukeskeisen lähestymistavan näkökulmista toivo näyttäytyy samankaltaisena: se on liike kohti parempaa. Aristoteleelle se on liike kohti hyvää elämää ja toiminnan merkitystä; Blochille liike kohti vielä-toteutumattoman maailman mahdollisuuksia; ja ratkaisukeskeisyydessä liike kohti konkreettisia muutoksia, jotka tekevät elämästä siedettävämpää ja mielekkäämpää.

Toivo ei siis ole passiivista odottamista. Se on aktiivinen tapa olla maailmassa – kyky nähdä keskeneräisyys mahdollisuutena, ei uhkana. Se on järjen ja mielikuvituksen liitto, jossa ihminen sanoo itselleen: “Vielä ei ole liian myöhäistä.”

Ja lopulta, toivo ei ole yksinäinen ajatus, vaan kokemus, joka syntyy ajatusrakennelmista. Nämä rakennelmat viestittävät, että sinulla on vielä mahdollisuus hyvään elämään.