Keskustelupuheenvuoro
Oispa se vain flunssaa
Kuva: Pexels
… vaan ei ollut – oli F10 ja muuta. Varoitusvalot olivat varmaan vilkkuneet pitkin syksyä, mutta työn imussa, innostavassa työyhteisössä valoihin ei tullut kiinnitettyä huomiota. Olin aloittanut uudessa työssäni vajaa vuosi sitten ja sinä aikana ehtinyt tutustua jo moniin uusiin kollegoihin ja minulle vieraisiin koulutusaloihin, osallistunut uuden strategian luomiseen, käynnistänyt hyvin positiivisessa hengessä edenneet ja päättyneet YT-neuvottelut omalla tulosalueellani, osallistunut mittavan kansainvälisen yhteistyöverkoston rakentamiseen, valmistautunut tulevan vuoden auditointiin ja tehnyt normaalia tulosvastuullisen johtajan työtäni.
Nautin uudesta työstäni monestakin eri syystä. Toisaalta sain tehdä asioita, jotka koin osaavani, toisaalta sain eteeni kiinnostavia uusia haasteita ja tilanteita. Ennen kaikkea viihdyin Diakin värikkäässä työyhteisössä, jonne koin olevani tervetullut.
Miksi siis viikot alkoivat tuntua ylivoimaisen pitkiltä ja työpäivät venyivät myöhään iltaan? Miksi purskahdin itkuun kesken järjestelmäuudistusta käsittelevää kokousta? Tai miksi menetin hermoni aamukokouksessa palattuani kolmen päivän reissusta yöllä kello 2? Miksi tajusin vasta matkaa seuraavana viikonloppuna, että sykemittarin mukaan yöuneni olivat olleet jo pidemmän aikaa noin 4,5 tuntia/vuorokausi?
Kyseisen viikonlopun aikana en nukkunut sitäkään vähää ja voin todella huonosti. Tunnetta on vaikea kuvata, mutta kokemus oli todella fyysinen ja ilmeisesti paniikkihäiriön kaltainen. Perheen patistamana varasin maanantaiksi työterveyslääkäriltä ajan ja ilmoitin ennakkoon töihin joutuvani kenties siirtämään maanantain palaverit verkkoon tai jopa perumaan ne. Olo ei todellakaan kohentunut tästä vaan paheni entisestään.
Lääkärin vastaanotolla en pystynyt juuri muuta kuin nieleskelemään itkuani. Eniten ahdisti määräys jäädä viikoksi kotiin nukkumaan ja sen jälkeinen määräys palata miettimään jatkosuunnitelmaa lääkärin kanssa. Kotiin nukkumaan? Suunnittelua lääkärin kanssa? Epäonnistumisen ja häpeän tunne keskustelun jälkeen oli musertava. Kaikki se, mitä olin kuvitellut tietäväni ja ymmärtäväni työuupumuksesta, stressistä jne., asettui uuteen, epämiellyttävään valoon, kun se koskikin itseäni.
Kun johtaja väsyy, väsyy samassa hahmossa esimies ja kollega. Voi olla, että myös muu työyhteisö väsyy tai on ollut väsynyt jo tätä ennen. Johtajan omasta peilistä ei kuitenkaan katsele pomo, esimies eikä kollega, vaan väsynyt ja omaan jaksamattomuuteensa pettynyt ihminen. Jo tämän ymmärtäminen voi ottaa koville, jos ammatti-identiteetti on rakentunut perinteiselle, kaikkivoipaiselle johtajuuskäsitykselle.
Uupumus maton alle vai kissa pöydälle?
Pomon väsyessä väsymystä voi joko yrittää peitellä tai kissan voi nostaa pöydälle. Jyväskylän yliopistosta viime syksynä valmistuneen väitöskirjatutkimuksen mukaan johtajien työuupumuksesta ei juurikaan puhuta ääneen työyhteisöissä, ja johtajat pitävät työuupumusta hyvin arkaluontoisena ja henkilökohtaisena asiana. Väitöskirjatutkija Annemaija Summasen mukaan uupunut johtaja tarvitsee toipuakseen johtoryhmän tuen ja ongelmat olisi myös syytä tuoda työpaikoilla esille rohkeasti. Avoimuus voisi olla yksi ratkaisu työuupumuksen vähentämiseen ja kenties myös ennaltaehkäisemiseen.
Tutkimusprofessori Jari Hakala totesi hiljattain Talouselämän haastattelussa, että johdon työuupumuksen oltua vielä 20 vuotta sitten täysi tabu työelämässä ovat mm. poliitikkojen aikaisempaa avoimemmat avautumiset julkisuudessa tehneet pärjäämisen kulttuuriin särön. Hänen mukaansa merkkejä avoimemmasta ja kypsemmästä ilmapiiristä on havaittavissa jo yritysmaailmassakin. Sankaritarinat eivät ehkä ole kokonaan kadonneet, mutta niiden rinnalle on nousemassa myös toisenlaisia narratiiveja johtajista.
Työyhteisön kulttuurista riippuu se, mikä on luontainen tapa toimia ja minkälaisia seurauksia valitulla menettelyllä on. Jos aihe nostetaan pöydälle, sekä uupuneen että työyhteisön pitää tarvittaessa olla valmiita rakentavaan ja rehelliseen dialogiin – ja myös siihen, että asiasta ei välttämättä tehdä numeroa, vaan se kohdataan yhtenä asiana muiden joukossa.
Sairastuttuani iltaisin ja öisin mielessä pyörivät kaikki tekemättömät työt, ja työuupumuksesta kertominen tuntui riskiltä. Pahimmissa ajatuksissani oletin työkavereiden ajattelevan, että olen epäonnistunut tehtävässäni tai ainakin pettänyt heidän luottamuksensa ja halunnut sairastumisella tai siitä kertomisella vain ylimääräistä huomioita. Samoihin aikoihin myös kaikkien aikojen pahin painajaiseni palasi uniini: minut oli suostuteltu laulamaan Olympiastadionille yksin tuhatpäiselle yleisölle, laulutaidottomana ja esiintymispelkoisena. Häpeän, epäonnistumisen ja epätäydellisyyden tunteet olivat vahvasti läsnä paitsi unessa myös valveilla ollessa.
Siitä huolimatta halusin nostaa uupumukseni esille myös työyhteisössä, koska lopulta tuntui hankalammalta piilotella syitä poissaololle. Johtoryhmälle ja lähitiimilleni laitoin sähköpostin ja työyhteisölle kerroin intran blogissa olevani uupumuksen takia pois. Enterin painaminen ei ollut helppoa, koska en itsekään ollut hyväksynyt työuupumusta.
Miten väsyneen pomon kanssa jaksetaan?
Pomon väsyessä riski myös muiden kuormittumisesta ja töiden kasaantumisesta kasvaa, ja sen takia asian avoin käsittely ainakin lähikollegojen kanssa on ehdottomasti tarpeen. Kuka hoitaa työt sairastuneen ollessa poissa ja kuinka poissa sairastunut itse asiassa on? Pitääkö muiden reipastua entisestään yhden uupuessa, vai saavatko muutkin väsyä? Mitä jos väsymys tarttuu?
Oma työyhteisöni tarttui pomon väsymykseen kokonaisvaltaisesti ja ammattimaisesti. Esimieheni piti palaverit tulosalueeni esimiesten kanssa, jotka miettivät työnjaon ja kannustivat päättäväisesti ja lempeästi minua pysymään pois töistä rauhassa – myös sähköposteista. Johtoryhmän kollegat tsemppasivat ja ottivat koppia omalta osaltaan, myös työterveyden kanssa sovittiin aikatauluista ja suunnitelmasta töihin palatessani. Sähköposti ja intra täyttyivät myötätuntoisista ja ammattimaisista viesteistä, joissa avoimuus nähtiin pelkästään hyvänä asiana.
Viesteissä pidettiin tärkeänä myös sitä, että väsymyksen syitä purettaessa mietittäisiin tapausta myös yleisemmin työyhteisön kannalta. Onko meillä rakenteissa jotain, joka lisää uupumisen riskiä myös muilla? Voimmeko oppia jotain sellaista, jolla väsymisen syitä voitaisiin jatkossa välttää?
Poissaoloni jäi onneksi suhteellisen lyhyeksi, sain uneni takaisin ja toipuminen sai jatkua vielä joululomalla. Kuvittelisin myös oppineeni jotain – ennen kaikkea omista, ehkä aiemmin piilossa olleista asenteistani ja peloistani. Sen sijaan olen vielä varovainen arvioimaan sitä, kuinka hyvin tosiasiassa olen oppinut välttämään tai estämään psyykkisesti tai sosiaalisesti kuormittavia tekijöitä muuttamalla omia työskentelytapojani ja rutiinejani. Toipuminen on hidasta, ja niin taitaa olla oppiminenkin.
Työyhteisölleni ja kollegoille olen kiitollinen sen inhimillisistä arvoista ja yhteisöllisyydestä, joka tällaisissa tilanteissa konkretisoituu sanoina ja tekoina. Minulle ei tullut hetkeksikään sellainen tunnetta, että olisin jäänyt yksin huolineni tai että osaamistani tai rooliani olisi jotenkin kyseenalaistettu töihin palatessani. Sen sijaan silmäni avautuivat ehkä entistä paremmin havaitsemaan myös muissa väsymisen merkkejä ja myös miettimään keinoja, joilla liiallisen kuormittumisen voisi estää. Myös ristiriitojen purkamisesta kuuntelemalla ja keskustelemalla koen ehkä oppineeni jotain, ja entistä tärkeämmäksi minulle on tullut suora puhe ja vaikeiden asioiden ratkaiseminen silloin, kun ne ovat vasta alkamassa mennä solmuun.
Kokemukseni perusteella johtajan kannattaa puhua avoimesti uupumuksestaan, mutta se ei saa olla johtajan yksinoikeus. Kaikkein paras ratkaisu on rakentaa työyhteisöön sellainen kulttuuri, jossa vaikeista asioista puhuminen on mahdollista jo ennen kuin ongelmat johtavat sairastumisiin. Ja sellainen kulttuuri, jossa saappaat jalassa kaatuvia sankareita ei tarvita edes johtoon.
Lähteet
Summanen, Annemaija (2019): Kuntien johtoryhmän jäsenten työuupumuskertomuksia. Kiistäen, sinnitellen, selviytyen vai puolustaen. JYU Dissertations, ISSN 2489-9003, ISBN:978-951-39-7814-3. Julkaisu on luettavissa JYX-julkaisuarkistossa.
Uupumuksensa julki tuovat poliitikot saavat kiitosta – voiko ilmiö levitä yritysjohtajiin? Talouselämä, 29.12.2019 (alun perin julkaistu 12.6.2019).
Elina Ylikoski
kehitysjohtaja, kauppatieteiden tohtori
Diakonia-ammattikorkeakoulu
+ 358 40 550 9393
elina.ylikoski@diak.fi
Twitter: @ElinaOY
LinkedIn: ElinaYlikoski