Entä millaisessa kontekstissa lyhyt ohjausjakso ei oikein toiminut? En voi puhua suoraan epäonnistumisista, sillä jokaisen ohjausprosessin aikana, jollakin tai useammalla sen kuudesta ohjauskerrasta tapahtui aitoa vuoropuhelua, kohtaamista, jonkin uuden näkökulman tai asian oivaltamista. Työnohjauksen mittareilla mitattuna siis merkittäviä asioita. Koin, että lyhyempi ohjausjakso oli kuitenkin haavoittuvainen ohjausryhmän sisäiselle liikehdinnälle. Kokonaisuutta vaikeutti, jos kaikki ryhmän jäsenet eivät päässeet aina paikalle. Ohjauskertojen sisäinen jatkumo oli rikkonainen. Ryhmien kanssa otimme tavaksi, että jokaisen ohjauskerran alussa kertasimme, mitä edellisellä kerralla olimme käsitelleet. Tämä auttoi poissaolijoita hahmottamaan kokonaisuutta hitusen paremmin. Loppuarvioinneista kävi kuitenkin ilmi, että ne ryhmät, missä sisäistä liikkumista ei ollut, kokivat ohjausjakson kaikin tavoin positiivisemmaksi kuin ne ryhmät, missä liikkuvuutta oli ollut.

Viime vuosi on haastanut minua ajattelemaan uudelleen sen, mistä merkityksellisyys työnohjauksessa muodostuu. Voiko merkityksellisyyden kokemisen asettaa aikajanalle, johonkin tiettyyn prosessin vaiheeseen? Vai voisiko olla niin, että merkityksellisyyden kokeminen ei tunne aikamääreitämme ja kalenteriamme? Jos on näin, mitä tämä tarkoittaa minulle ohjaajana? Ehkäpä sitä, että en saa jäädä kiinni ajatukseen pidempien ohjausprosessien ylivertaisuudesta. En saa vähätellä lyhyitä jaksoja ja olettaa, että merkityksellisyys syntyy vain ajan kanssa. Minun tulee olla kyllä tietoinen prosessin kokonaisuuden kaaresta, mutta minun tulee asennoitua jokaiseen tapaamiseen kuin se olisi se merkittävin, merkityksellisin.

Huomaan miettiväni myös aidon kohtaamisen ja merkityksellisyyden kokemisen välistä suhdetta. Uskon, että aitoon kohtaamiseen tarvitaan yhteinen aika ja paikka, kuuntelevat korvat ja läsnä oleva, avoin mieli. Ohjaajana tarvitsen myös hitusen rohkeutta, jotta uskallan kysyä niitä kysymyksiä, mitä tulisikin kysyä. Tarvitsen sinnikkyyttä, tarvitsen empatiaa. Välillä tarvitsen teflon-pintaa, mutta useammin naurua ja hyvää huumorintajua. Aidossa kohtaamisessa ollaan ihmisenä ihmisten kesken. Ohjauksen ilmapiiri pidetään rehellisenä, mutta aina toista kunnioittavana.

Uskon, että tällaiseen läsnäoloon ja aitoon kohtaamiseen tarvitaan myös luottamusta. Tarvitaan molemminpuolinen turvantunne siitä, että tuo toinen ei halua minulle mitään pahaa. Luottamukseen ei toista voi pakottaa, vaan luottamus syntyy vapaaehtoisesti. Näiden lyhyiden ohjausjaksojen aikana huomasin, kuinka luottamus voi kuitenkin olla läsnä jo ensimmäisellä ohjauskerralla. Luottamus voi syventyä ja tutuiksi tullaan kenties pidemmän ajan kuluessa, mutta sellaista luottamusta, mikä on edellytyksenä yhteiselle työskentelylle, on mahdollista kokea lyhyilläkin ohjausjaksoilla.

Jatkan ammatillisia lisäopintoja, tällä kertaa Transaktioanalyysin parissa. Työni työnohjaajana jatkuu myös. Viimeisin allekirjoittamani työnohjaussopimus määriteltiin asiakkaan toivomuksesta kuuden ohjauskerran, eli noin kuuden kuukauden pituiseksi. Lyhyempien työnohjausjaksojen trendi näyttää siis säilyvän, ainakin omalla kohdallani. Pikainen kysely työnohjaajakollegojen kesken kertoo, että tilanne elää muillakin. Pidempien työnohjausjaksojen rinnalla kulkee myös lyhyempiä jaksoja. Tai lyhyempiä jaksoja otetaan useampia toistensa perään, koska syystä tai toisesta ei voida sitoutua pidempiin sopimuksiin. Tämä kertoo ehkä työelämän, kenties koko yhteiskuntamme suuremmasta murroksesta. Ovatko lyhyet työnohjaussopimukset ammattikuntamme uusi normaali, se jää kaiketi vielä nähtäväksi. Ohjausjaksojen pituudesta huolimatta uskon, että työnohjaus antaa ajan ja tilan jokin asian positiiviseen muuttumiseen. Ja se on mielestäni sellaista, mitä kannattaa tavoitella. Aina.