Ratkaisukeskeistä taideterapiaa ja siskojen yhteistä matkantekoa

Teksti ja kuva: Marjaana Tuovinen

Matka, joka kannatti tehdä

Kahden sisaruksen kuvallinen vuoropuhelu syntyi Whatsappin välityksellä kesän aikana. Se on matka, joka alkoi pieninä puroina, mutta edetessään haarautui virran uomiksi, jotka johtivat lapsuuden muistoihin, elämänkaaren eri vaiheisiin ja toivoon tulevasta. 

Aloimme jakaa tosillemme visuaalisia kuvia, havaintojamme ympäröivästä luonnosta, väreistä ja muodoista. Lähetimme päivittäin puheposteja maisemista, joissa liikuimme ja sanoitimme ympärillä olevaa luonnon kauneutta ja kesäajan vaihtuvassa valossa.  Kuvasimme toisillemme värisävyjen vaihtelua ja aistihavaintojamme sääolosuhteiden ja mielenmaiseman vaihdellessa. 

Kun prosessi oli käynnistynyt, se kehittyi kuvalliseksi vuoropuheluksi, taidekokemukseksi, jota yhdessä jaettiin ja elettiin. Toinen lähetti valokuvan ja sai vastalahjaksi maalauksen. Toinen lähetti alkulauseen runolle ja molemmat kirjoittivat siitä oman runonsa. Toinen lähetti muiston ja toinen teki siitä kuvan. Toinen katseli merenrannalla kauas horisonttiin, toinen tuijotteli puutarhassa lähietäisyydellä nuppujaan avaavia kukkia. 

Ratkaisukeskeisessä terapiassa voimavaraistavaa matkaa voidaan tehdä ajallisesti eri suuntiin. Nykyhetken lisäksi voidaan liikkua myös menneisyyden ja tulevaisuuden maisemissa.  Prosessin aikana polut johtivat usein myös yhdessä elettyyn lapsuuteen. Samoilimme ajatuksissamme usein lapsuuden maisemiin – aikaan, jolloin leikimme ja piirsimme paljon yhdessä. Monet lauseet puheposteilla alkoivat: ”Muistatko kun…”. Teimme Menneisyysmatkailua mielen matkana ajassa vuosikymmeniä taaksepäin ja palasimme paperinukkejen aikaan. 

Tämä taiteellinen matka kutsuu pohtimaan, miten luovuuden ja taiteen avulla syntyvä yhteys voi auttaa kohtaamaan itseä ja toista uudella tavalla. Miten tekeminen ilman kritiikin painolastia voi olla ratkaisu itsessään.

Matka on avannut uusia näkökulmia tuttuun ja tuntemattomaan. Se on tarjonnut uudenlaisen menetelmän pysähtyä, jakaa kokemuksia ja löytää sanoja myös sille, mikä ei aina taivu sanoiksi. Kesän aikana tapasimme vain kerran, mutta mielen maailmassa kuljimme joka päivä vierekkäin. 

Jälkeenpäin voi kiitollisena todeta, että matkasta muodostui ainutlaatuinen syvälle luotsaava taideterapeuttinen prosessi, jossa elämän merkitykset ja elämänvoima murtautuivat vahvasti esiin. Tämä oli matka, joka kannatti tehdä!

Me olemme heijastuksia lasilla 

Me olemme heijastuksia lasilla,
Kuusikymmentä sydämen lyöntiä minuutissa,
pakenevassa hetkessä.

Olemme tässä vielä
Ajankulussa
Ajan kuluttamia
Ajattomina

Rapakiven salatut piirto jäljet,
Graniitin kestävä todellisuus.          

Kevään mustarastas

keikkuen
ohuella oksalla,
kaksihaaraisella,
Taivaanrannan rajamailla.

Vieläkö laulaisit meille
yhden lauluistasi?
Vaikka viimeisen?

Virittele huiluääntäsi
ohikiitävän elämän
auringonlaskuihin,
Tulevien aamujen säteisiin.

Tänä kesänä

Vihreä kirkuu meille kesää,
saartaa meitä joka puolelta.

Mummolan pihalla vieläkin
isän istuttamat
Oranssit idänunikot
tanssahtelevat kesätuulessa.

Sisko poimii minulle
käpyjä erikoismetsästä, jonne puut
on tuotu Maailman laidalta.

”Tänä kesänä se on tehtävä, mitä aikoo”,
hän sanoo,

Aikoo kuivattaa kävyt ja lähettää ne minulle postissa tulemaan,

Istutan ne nurkkatontilleni,
omaan pieneen käpymetsääni.

Tänä kesänä.

Mitä siitä tulee

kun merikotka kaartelee petona sinisellä kesätaivaalla

Kaislikossa lipuvan joutsenperheen yllä

Nurkassa valkoinen kangas 

Odottaa sivellintä 

Jo kolmattakymmenettä vuotta 

Kun akka ja kissa päätyvät museon seinälle 

Kun makaronilaatikkoainekset jäivät helteeseen 

Mitähän siitäkin tulisi, jos olisin tänään luvan kanssa onnellinen?

Muistatko

sen jokivertauksen, että jokaisena aamuna ollaan virran rannalla:
ohi menee suuria harmaita raskaita aluksia
ja kevyitä laineilla liukuvia purjeveneitä.

Ja sinä voit valita, minkä kyytiin nouset.

Mutta sinun piti nousta raskaan tankkerin kyytiin.
Et olisi halunnut, mutta nousit kuitenkin.
Suuren mustan valtamerta kyntävän,
jonka pitkillä käytävillä hohtaa vain heikko valo.
Kaikki hyttien ovet ovat lukossa. Mutta ne aukeavat vielä yksi kerrallaan.

Mutta sinä kävelet merenrannalle.
Istut tuuli kasvoillasi romahtaneen saunan terassilla
ja katsot edessä aukeavaa merta.

Mustarastaan laulun voi vieläkin kuulla
kirkuvan, tulipunaisen Fenix-linnun hiljetessä.

Valkoiselle paperille leviää silmistä
sinistä ja vihreää liukuväreinä päällekkäin.

Kerro surussa minulle 

Kerro surussa minulle
elämästä,
että metsässä voi kuulla vielä
solisevan puron äänen
ja nähdä
miten sienet nostavat sammaleesta
lakkinsa.
Miten valo siivilöityy siellä
paksujen oksien läpi
ja tuulikin on lempeä.

Sano, että tanssiaskeleita
saa ottaa surunkin mielellä
ja yhtäkkiä havahtua siihen,
että voimat ovat palanneet,
kun pantterin askeleet ponnahtavat
rappusissa.

Tyhjenevässä talossa

Tyhjenevässä talossa 

Tongin vanhoja pinoja 

Kesken jääneitä kuvia tuhat luvulta 

Otan rohkean käteni en mieti mitään 

Leikkaan kuvista reunoja 

Käytän vääriä tekniikoita 

Kiskon väriä miten sattuu 

Ja oi: olen taas Ruissalossa

Suljettu rantakahvila 

Päivänvarjot auki paukkuu 

Tuolit pöydiltä nousevat 

Musta kissa naukuu

Lehmukset tuulessa kohahtavat….

Lapsi nauraa.

Elämä ei ole Cover-biisi

Elämä ei ole cover-biisi, vain vanhan toisto. 

Samana toistuvat talvet ja kesät. 

Se ei ole kaiku menneisyydestä. 

Se on uusi kevät omalla pihalla. 

Lintujen paluu ja paljastuva maa. 

Kukkia täyteen kasvava piha ja perhosbaari. 

Se on metsiä kaatava syysmyrsky 

ja myrskyn jäljiltä sähkökatkos talossa. 

Se on uutena aukeava päivien luku, 

uusi runo ja riveille asettuvat sanat. 

Runon oppikirja, josta ei mitään ymmärrä. 

Se on tanssin pyöritys ja uudet askelkuviot. 

Vaikeat askeleet ja hengästyttävä vauhti. 

Uudenlainen sävelkulku aivoratojen välissä. 

Se on esille työntyvä elämänvoima häviävässä päivänvalossa. 

Ohivirtaavan tienvieripuron pulppuava vesi. 

Usva järven päällä. 

Jos nyt lähtisin

Lopultakin tapaisin 

Oman siskoni 

Palaisin Koivulan kuistille 

jota ei ole olemassakaan

Ehkä näkisin pitkät vaaleat saparot 

ja leikkaisin taas paperinuket

Kokeilisit jotakin uutta! 

”Kokeilisit jotakin uutta! ” Tie ehdotti 

”Kuten mitä?” Minä kysyin. 

Mutta Tie ei vastannut.                                                  

Mutta sitten se jatkoi: ” Pysy tiellä! 

Näköalat aukeavat pala kerrallaan. 

Tuulisella mäellä ei näe alas laaksoon, 

mutta Jyrkkien alamäkien jälkeen, 

mutkikkaiden matkaosuuksien takaa 

aukeavat vielä uudet maisemat.

Kauniimmat. Rauhallisemmat. Levollisemmat. 

Viheriäiset niityt. Ja hitaasti virtaavat joet.”       

Virkansa menettänyt Valopylväs 

Virkansa menettänyt Valopylväs

nojaili raskaasti Omenapuun vahvaa runkoa vasten

Se oli kadottanut loisteensa ja hehkunsa.

Tuntui kuin Päivien valo olisi paennut valovuosien päähän 

ja tekisi matkaa kohti Avaruuden Mustaa Aukkoa.

  • Nojaile siinä nyt rauhassa hetki, kyllä vuosirenkaat kestävät – Omenapuu virkkoi sille
  • Palaile sitten omaa aikaasi Synkkien ajatusten kiertoradoilta takaisin tähän hetkeen.

Oksat heiluivat, kun pulleaposkiset omenat nyökyttelivät: 

  • Kyllä me pärjätään!   

Puutarha oli säilönyt itsensä Taivaanvaloa täyteen. 

Ilman omaa valoaan se selviäisi yli Pimeän Päivän.

Marjaana Tuovinen

KM
Ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti